Talo Dublinissa kotikatsomo

Maeve Binchyn romaaniin perustuva Talo Dublinissa edustaa aikuista draamaa, joka käsittelee vaikeita asioita, mutta päästää niin roolihenkilönsä kuin katsojansakin turhan helpolla. Kirjallista lähtökohtaa tuntematta on mahdotonta arvioida onko hengettömyys perua jo alkuperäistekstistä vai onko tarinan pelkistäminen elokuvan keinoille tehnyt jälleen sisällölle karhunpalveluksen.

Pintatasollaan elokuva on taiten tehty ja hyvin eteenpäin soljuva. Amerikkalainen Marilyn (MacDowell) on menettänyt teini-ikäisen poikansa ja päästäkseen yli murheenalhosta hän haluaa vaihtaa taloa irlantilaisen Rian (Williams) kanssa, joka tahollaan on avioeron kynnyksellä miehensä uskottomuuden takia. Marilyn matkaa Dubliniin ja Ria Amerikkaan, ja molempien menetykset alkavat tasoittua matkalla uuteen elämään.

Kummankin kohdalla kyseessä ovat merkittävät inhimilliset menetykset, joilla on usein väistämätön taipumus muuttaa elämää. Vaikka MacDowellin Marilyn kasvoillaan sureekin, niin syvällä kyntävä suru ei välity, eikä myöskään Williamsin Ria kykenee tuottamaan sitä pettymystä ja turhautuneisuutta, jota hahmon kokema kohtalo edellyttäisi. Traagiset menetykset näyttäytyvät lopulta yhtä kevyesti pois heitettäviksi kuin hentoinen suruhuntu kasvoilta. Kumpikin näyttelijätär sortuu yliyrittämiseen, mikä syö uskottavuuden ja tekee hahmoista hengettömiä. Varsinkin kun vastapainona on Stephen Rea, joka vain muutamissa kohtauksissa esiintyessään kykenee rakentamaan vakuuttavan kuvan hahmostaan.

Surun konkretisoiminen vain alaspäin uurtuneisiin kasvoihin ja pettymyksen purkaminen muutamaan heiteltyyn maljakkoon alleviivaavat silmiinpistävää kepeyttä myös elokuvan arvomaailmasta. Tarinan sukupuolikuva on vanhanaikaisen mustavalkoinen, jossa aviomies esitetään karikatyyrisenä naistenmiehenä ja petturina tai mitäänsanomattomana nössönä, ja jotka kumpikin ovat vaimojensa alakulon syypäitä.

Naisen ei ilmeisesti tarvitse itsekkyydessään katsoa peiliin lainkaan. Ja kuinka musertavan syvällistä onkaan moralisoida vaimonsa jättävää miestä sen perusteella kuinka kauniin talon tämä samalla hylkää. Ihmissuhteiden arvo ja toimivuushan lepäävätkin sisutuksessa ja kodin koossa ja komeudessa. Jälleen porvarillisen maalliseen elosteluun liittyvät seikat kävelevät tosiasiallisten tunteiden ja tapahtumien yli.

Vaikka Talo Dublinissa ei kykenekään luotaamaan riittävän syvälle vaikeissa aiheissaan, niin omassa sarjassaan elokuva kykenee seisomaan tukevasti omin jaloin ja draamallisena kokonaisuutena kantaa vaivatta loppuun asti. Värikäs henkilögalleria mahdollistaa tarvittavia irtiottoja päähenkilöiden kapeakatseisesta maailmasta.