Supergirl kotikatsomo

Aloitan tämän takaperoisesti. Suurimmat hupailut ja pähkäilyt tämän Supergirl-elokuvan tiimoilta sai aikaan itse dvd. Valikon tekstit ja kuvat venyvät auttamattomasti yli ruudun rajojen, valikoiden kesken navigointi on hankalaa ellei miltei mahdotonta kursorin puuttuessa, tekstit eivät toimi ja sitä rataa. Mutta hauskaahan tuo - jos jaksaa nauraa vielä kun näyttelijäesittelyt kiepsahtavat ruutuun kymmenennen kerran vaikka yrittää saada itse elokuvan alkamaan. Kömmähdyksiä sattuu, vaikka tämä maistuu jo liikaakin huonolta vitsiltä. Joten jos formaatti on sinulle itsetarkoitus, en välttämättä menisi tätä suoralta kädeltä suosittelemaan.

"Onko se lintu? Onko se lentokone? Ei! Eikä se ole teräsmieskään." Niinpä, sillä se onkin supertyttö (Helen Slater), joka on lehahtanut tellukselle etsimään kotiplaneettansa karannutta voimanlähdettä. Tuo kiva pieni pallo joutuu tietysti vaikean lapsuuden traumoja tai maailmantuskaa potevan ilkeän naismaagin, Selenan (Faye Dunaway), kynsiin. Koko maailmankaikkeuden hyvinvointi on vaakalaudalla, kun hyvä ja paha taistelevat trikoissa, minihameissa ja liehuvissa jääkuningattaren puvuissa kaupunkien taivaiden yllä. Siispä ei mitään uutta auringon alla, mutta supertyttöhän onkin auringon tuolta puolen ja vieläpä 1980-luvulta. Naurun pidätteleminen ajan hiusmuotia seuratessa on varmasti yhtä vaikeaa tälle hehkeälle avaruusnaiselle kuin on universaalin pahuuden kukistaminenkin.

Supergirl kyllä puolustaa paikkaansa camp- tai ties missä hengessä tapahtuvan uusintajulkaisun perinteessä, jossa meille yhteiskunnan harmaalle vyöhykkeelle eksyneille, sen kuuluisan 20 plus risat -sukupolven edustajille yritetään esitellä menneiden vuosikymmenten mustavalkoista maailmankuvaa. Se hauskuttaa ja hihityttää samalla tavalla kuin mauttomat vitsit, kukkaislapsi uusmedia-alan ammattilaisten jäsenkokouksessa tai ajatus Fidel Castrosta ilman partaa. Ei siis ihme, että ohjaaja Jeannot Szwarc kasvattaa tahattoman huumorin kukkia myös elokuvassa Jaws 2, jonka ehdottomaan antiin kuuluvat ylisuuren kumikalan servomoottorien nykivät evänliikkeet.

Kaikesta huolimatta jotakin ajalleen oireellista kertoo se, että Supergirl on saanut mobilisoitua melkoisen tekijäkastin. Hyvän ja pahan arkkityyppien lisäksi Mia Farrow ja Peter O’Toole saavat elokuvassa panna parastaan. Jerry Goldsmithin musiikki, miltei poikkeuksetta, on juuri oikealla kohdallaan - samoin kuin veteraanikuvaaja Alan Humen tallentamat otoksetkin. Mutta jotakin yhtä oireellista varmasti kertoo myös se, että teräsmiehen (Christopher Reeve) piti ilmaantua vierailevaksi tähdeksi, mutta kunnon keimailevan tähden tapaan perui serkkutyttönsä tapaamisen viime hetkellä.

"Kasari-" ja camp-henkisyydestään huolimatta Supergirl on tavanomainen spin off -elokuva, joka huutaa avukseen kolmea Superman-filmatisointia. Ja sulkeakseni ikään kuin ympyrän sanon, että parhaat naurut tarjoaa edelleen itse dvd-levy, mutta senkin huumori kantaa vain siihen asti kunnes tekee mieli heittää kaukosäädintä kohti lähintä kukkapurkkia.

DVD / kuva: 16:9 Letterbox Widescreen 2.35:1; ääni Dolby Digital 5.1; tekstitetty; ekstrat: näyttelijäesittelyt.