Picasso – arvoitus kotikatsomo

Yksi kuvataiteilija Pablo Picasson kuuluisimmista lausahduksista lienee: ”Minä en etsi, minä löydän.” Yleisön on syytä asennoitua samalla tavalla, mikäli se haluaa ymmärtää taiteilijaneron työskentelyä ja teoksia. Kun pitää silmät auki, Picasson teoksista voi löytää odottamattomia yllätyksiä.

Picasso – arvoitus (1956) on aikanaan poikkeuksellisella tavalla toteutettu dokumenttielokuva. Se on kuvattu tekniikalla, joka on mahdollistanut koko Picasson maalausprosessin välittömän tallentamisen. Elokuvassa Picasso maalaa läpinäkyvälle kankaalle samalla, kun kamera ikuistaa jokaisen siveltimenvedon.

Ohjaaja Henri-Georges Clouzot esittelee Picasson elementissään maalaustelineen takana. Hän haluaa saada katsojat ymmärtämään mestarin ajatuksia vain tämän kättä seuraamalla. Picasso itse taas tahtoo näyttää, kuinka hänen teoksensa kätkevät sisäänsä uusia teoksia ja kuinka niiden syvyyksissä piilee todellinen totuus.

Elokuva rakentuu musiikin tehostamista maalausosuuksista ja vanhojen ystävysten, ohjaajan ja taiteilijan, keskustelunpätkistä. Ohjaajan ja taiteilijan puheosuuksien vuorottelu maalausosuuksien kanssa antaa käytännössä juonettomalle elokuvalle rytmin. Piippua polttava ohjaaja tyynnyttelee ystäväänsä, joka haluaa pyyhkiä koko kanvaasin puhtaaksi ja aloittaa alusta. Kuvaparien kautta reaalikeskustelusta hypätään kankaalla odottavaan seikkailuun: kamera siirtyy Picasson intensiivisestä katseesta maalauspohjasta tuijottaviin naisen silmiin.

Elokuva on hypnoottinen syvänmerensukellus Picasson teosten epätodellisiin maailmoihin. Valkoinen kangas muuttaa muotoaan taiteilijan käsissä hengästyttävää vauhtia, kun tämän kubismin kehittäjän geometriset muodot ja viivat valtaavat pinta-alaa. Mustavalkoinen kuva alkaa odottamatta täyttyä väreistä, öljyvärit tulvivat kankaalle ja katsoja saa todistaa mestariteoksen syntymistä. Tosin teosten syntyprosessia on hieman nopeutettu. Yksittäisen teoksen viisi tuntia kestävä maalausprosessi näytetään katsojille kymmenessä minuutissa.

Elokuvan merkittävä osatekijä on musiikki, joka tukee kerronnallisesti Picasson maalaustyötä. Värit tulvivat valkoiselle pinnalle fanfaarien saattelemana, mustepisteet sinkoutuvat kankaalle marssimusiikin tahdissa, herkät melodiat kulkevat käsi kädessä hentojen ääriviivojen kanssa ja latinorytmit muuttuvat entistä kiihkeämmiksi sitä mukaa, kun taiteilijan luomisvimma yltyy.

Picasso – arvoitus ei ole avain taiteilijaneron pään sisälle. Se ei selitä teoksia tai murra koodia, joka kulkee taiteilijan aivoista sivellintä pitkin kankaalle. Se ei ratkaise mysteeriä eikä vastaa kysymyksiin, mutta siitä huolimatta se on todellista mannaa taiteen ja Picasson ystäville. Se tarjoaa jotain ainutlaatuista; katsoja saa eturivin paikan yhden maailmanhistorian kuuluisimman taiteilijan ateljeesta.