Musta Orfeus kotikatsomo

Musta Orfeus on vuodelta 1959 peräisin oleva tulkinta antiikin Orfeus-myytistä. Ohjaaja Marcel Camus’n elokuva perustuu Vinicius de Moraesin näytelmään Orfeo do Carnaval. Kunnon klassikkotulkinnan tavoin Musta Orfeus ei kuitenkaan haikaile aikaisempien versioiden perään vaan seisoo tukevasti omilla jaloillaan.

Nuori kitarataituri ja raitiovaunun kuljettaja Orfeo sitoo avioliiton Miran kanssa. Rio de Janeiron karnevaalien aikana Orfeo tapaa kuitenkin todellisen rakkautensa Eurydicen. Rakastavaisten onnea koittelevat moraalisäännösten lisäksi ihmisjoukoissa vaaniva Kuolema. Myyttiä mukaillen Eurydice kaapataan tuonelan puolelle, ja Orfeo lähtee hakemaan rakastaan takaisin elävien kirjoihin.

Elokuvan ydin kiteytyy heti ensimmäisessä kuvassa: Orfeon ja Eurydicen mahdotonta rakkautta käsitellään päiväntasaajan rytmein ja ottein. Teoksen kantava voima onkin sen musikaalisuus, jonka avulla tarina kulkee vahvana Camus’n ohjauksessa. Vaikka Musta Orfeus voidaan nähdä ennen kaikkea bossa nova -elokuvana, käyttää sen kerronta hyväkseen myös hyvin kafkamaisia tunnelmia.

Elokuvan alkupuolisko, jossa katsoja seuraa Orfeon ja Eurydicen onnea, on taukoamatonta tanssin ja musiikin juhlaa. Kuoleman valtakuntaan siirryttäessä bossa nova muuttuu alkukantaisiksi voodoo-rytmeiksi. Läpisävelletyn elokuvan voimakkaimpia hetkiä on kuitenkin kohtaus, jossa Orfeo etsii Eurydicea painajaismaisesta virastolabyrintista – täyden hiljaisuuden vallitessa. Musiikin tauotessa tuntuu siltä kuin koko elokuva pysähtyisi, vetäisisi henkeä ja sukeltaisi tarinassa syvemmälle tasolle.

Musta Orfeus on aikanaan ollut ohjaajalleen kannattava riski. Julkaisun lähes ainoissa ekstroissa Camus’n kerrotaan lyöneen kaiken likoon saadakseen elokuvansa syntymään tiukoissa tuotannollisissa kehyksissä. Amatööreistä koostuva näyttelijäkunta ei kuitenkaan tunnu pakon sanelemalta kompromissilta. Kaikkien roolisuoritusten läpi huokuu positiivisuus, joka tuo osaltaan elokuvaan sen vaatimaa välitöntä karnevalistista juhlaa. Pääpari Orfeo–Eurydicen (Breno Mello ja Marpessa Dawn) lisäksi mainittakoon vanha Hermes, joka Alexandro Constantinon tulkitsemana juurruttaa koko elokuvan vuosituhantiseen kerronnan perinteeseen.

Erityisen miellyttävää seurattavaa on myös Jean Bourgoin’ kuvaus. Tunnelmaltaan toisistaan poikkeavat kohtaukset luovat elokuvaan jännitteen, joka korostaa Mustan Orfeuksen musikaalista luonnetta.

Orfeuksen myytin varaan on tasaisin väliajoin rakennettu aikakautensa näköisiä tulkintoja ja tyylikokeiluja niin oopperan kuin kirjallisuuden puolella. Musta Orfeus lienee kuuluisin aiheesta tehty ja muun muassa Cannesin filmijuhlien Kultaisella palmulla huomioitu elokuvaversio. Camus’n elokuva on suoraselkäinen tulkinta puhtaan rakkauden mahdottomuudesta. Lisäksi elokuva kumartaa syvään tarinankerronnan perinteelle. Ajat muuttuvat, kitara siirtyy soittajalta toiselle mutta tarina pysyy samana.