Mies, joka kutistui kotikatsomo

Jack Arnold ohjasi vuosien 1953–1959 välillä Universal-yhtiölle tukun tieteiselokuvia, joiden jälkivaikutus lajityypin kehitykseen oli suurempi kuin ohjaaja itsekään rohkeni odottaa. Arnoldin parhaat elokuvat ovat kestäneet aikaa hämmästyttävän hyvin. Vaikka Yön meteori (1953) ja Mustan Laguunin hirviö (1954) ovat nekin lajityypin merkkiteoksia, Arnoldin pääteos on ilman muuta Mies, joka kutistui.

Richard Mathesonin romaaniin pohjautuva elokuva kertoo periaatteessa simppelin tarinan tavallisesta miehestä, joka altistuu radioaktiiviselle säteilylle ja alkaa vähitellen kutistua. Atomisäteilyn sivuvaikutuksena syntyneet hirviöt ja mutaatiot olivat aikakauden tieteiselokuvan vakioaiheita. Matheson vie tarinan kuitenkin tavallista hirviökuviota pidemmälle paaluttamalla tarinan syvälle paitsi kylmän sodan uhkakuviin, myös esikaupunkien Amerikan salattuihin pelkoihin. Kuten vaikkapa Douglas Sirkin melodraamoissa, myös tässä turvallinen perheidylli särkyy ja yksilön elämänhallinta pettää. Tuttu elämä muuttuu käsittämättömäksi painajaiseksi.

Mies, joka kutistui on lavastuksen mestarinäyte. Päähenkilön pieneneminen on kuvattu uskottavuudella, joka vakuuttaa edelleen. Ympäristöä muokkaamalla – erikoissuuret huonekalut, erikoislähikuvat hämähäkeistä – kutistuminen on kuvattu hämmästyttävän todentuntuisesti. Kuvauksen ongelmat olivat kovasti toisenlaisia kuin tietokoneaikana: lähikuvien vaatima valaistus grillasi hämähäkit nopeasti kuoliaaksi. Muutenkin kuudessa viikossa kuvattu ja alle keskivertobudjetilla toteutettu elokuva kelpaa malliesimerkiksi Hollywoodien elokuvakerronnan viehättävästä ekonomiasta. Arnoldin elokuvassa pienestä tulee kirjaimellisesti suurta. Esikaupunkiperheen tavallinen kellari muuttuu olemassaolon kamppailun areenaksi. Arkipäiväisen ympäristön muuttuminen vieraaksi ja pelottavaksi paikaksi on vain harvoin kuvattu niin kouriintuntuvalla tavalla kuin Arnoldin elokuvassa. Efektit eivät silti ole elokuvan pääosassa, vaan ne palvelevat tyylikkäästi kokonaisuutta.

Kutistuva mies haluaa uskoa, että hänenkin elämänsä jättää jonkin jäljen maailmaan. Lopun filosofointi ei maistu päälle liimatulta, vaan limittyy johdonmukaisesti tarinan omalaatuiseksi huipennukseksi. Vielä käsikirjoitusvaiheessa tekijät pohtivat, pitäisikö loppu sittenkin muuttaa tavalliseksi happy endiksi Onneksi kuitenkin päädyttiin ratkaisuun, jossa tarina viedään loppuun asti ilman vesittäviä kompromisseja. Juuri siksi elokuva nousi klassikoksi.

Mies, joka kutistui on kaunis ja surumielinen tarina, joka onnistuu käsittelemään elämän peruskysymyksiä koskettavammin kuin moni juhlittu taidepläjäys. Se todistaa, kuinka banaalista aiheesta voi tehdä älykkään ja koskettavan elokuvan, joka on paljon enemmän kuin osiensa summa. Verrattuna oman aikansa tieteiselokuvan valtavirtaan se oli poikkeuksellinen teos, ja poikkeukselliselta se myös näyttää suhteessa nykypäivän toimintapainotteisen teknoscifin valtavirtaan.

Elokuvan tuotannossa ei paljoa vitkasteltu, eikä moinen hienosäätö olisi sopinut kovaan tuotantotahtiin tottuneelle ohjaajallekaan. Jack Arnold ohjasi vuosien 1953–1958 aikana 16 pitkää elokuvaa, mikä on millä tahansa mittapuulla melkoinen lukema. Vaikka Jack Arnold tunnetaan erityisesti tieteiselokuvistaan, hän teki myös westernejä, joita ei videotallenteina ole vielä juurikaan julkaistu. Vaikka vanhoja elokuvia julkaistaan vauhdilla, riittää arkistojen kätköissä aarteita löydettäväksi.