Haute tension - kiihtyvää kauhua kotikatsomo

Kauhuelokuvan kentällä on viime vuosina tapahtunut hienoista ryhdistäytymistä. Teinikauhuilujen, erinäisten kauhukomedioiden ja muiden kökköilyjen myötä pahan inflaation kärsineeseen genreen on vihdoin ilmaantunut myös vakavampia yrityksiä, joissa on panostettu juoneen ja jännityksen rakentamiseen. M. Night Shyamalanin Kuudes aisti (1999) ja Alejandro Amenábarin The Others (2002) toivat kauhun jälleen lähemmäksi teini-iän ohittaneita katsojia. Kauhu vaatii vakuuttaakseen myös ripauksen draamaa, siitä kiistattomin esimerkki lienee Friedkinin Manaaja (1973).

Nuori, vuonna 1978 syntynyt, Alexandre Aja on algerialaissyntyisen ja sittemmin ranskalaistuneen ohjaaja Alexandre Arcadyn poika. Ajan osin käsikirjoittama ja ohjaama Haute tension on hänen nuoresta iästään huolimatta jo toinen pitkä elokuva. Haute tension on kerännyt kehuja erityisesti verisemmän kauhun ystävien keskuudessa. Elokuvan voikin niputtaa splatter-kauhun piiriin, mikä tarkoittaa veren valumista runsaana ja sen tavanomaista graafisempaa esittämistä. Veren roiskuminen on useimmiten splatterin pääasia ja tarinoiltaan elokuvat ovat usein varsin mitäänsanomattomia ja yksioikoisia. Niinpä kuvailmaisun visuaalinen tyylittely, keskivertosplatteria vakuuttavammat näyttelijäsuoritukset ja hienoinen älyllinen yrittäminen itse tarinassa nostavat elokuvan statusta suhteessa muihin kaltaisiinsa. Lajityypin ystävien kehut ovat siis osaltaan perusteltuja.

Mitään mullistavaa Haute tension ei kuitenkaan tarjoa. Se on hyvin ja huolellisesti tehty. Kuvaukseen ja tehosteisiin on tyylitietoisesti panostettu, ja elokuvan tarinaan on kirjoitettu nykytrendin mukainen koukku. Kokonaisuus ei kuitenkaan pysy tarvittavasti kasassa, jotta elokuva kykenisi yltämään vakavampien kauhuteosten rinnalle. Juonen etenemättömyys ja peruskerronnassa tarvittavien innovaatioiden puute yhdistettynä kliseiden viljelyyn tekevät elokuvasta yllätyksettömän ja tylsän. Se, että lipastolla työnnetään pää irti tai partaveitsellä viilletään kurkku auki, eivät ole mitään innovatiivisia kliimakseja, joista jaksaisi innostua.

Aja on visuaalisesti kyvykäs ohjaaja, mutta tarinan kertomisessa ja juonen kuljettamisessa kokemattomuus paistaa vielä läpi. Tarinan lähtökohdat rakennetaan huolella, jonka jälkeen elokuvan pitäisi edetä määrätietoisesti, mutta näin ei kuitenkaan käy. Tapahtumat alkavat laahustaa epäloogisina haalariasuisen lippalakkiukon ilmestyessä paikalle ja ryhtyessä heiluttelemaan partaveistään. Murhamiestä tosin esittää varsin tyhjentävästi Gaspar Noén elokuvista muistettava yrmy Philippe Nahon. Vasta lopussa elokuva saa pontta ja perustelee logiikkansa huipentuen näyttävään teutarointiin komealla raivaussahalla (tai mikä lieneekään). Ohjaaja ei peittele vaikuttimiaan ja Hooperin Saha-klassikkoakin kunnioitetaan täysin tietoisesti.

Valitettavasti ohjaaja ei saa riittävästi irti elokuvaan kirjoitetusta tyttöjen välisestä ystävyydestä, joka jää temaattisesti vain hyödyntämättömäksi voimavaraksi. Eroottinen vire on pelkkää silmälumetta ja psykologisena perustana lesboasetelma lähinnä hymyilytti. Sitovaksi langaksi sitä ei syvennetä, joten asetelmaa voisi halutessaan kritisoida eksploitaatioksi. Tässä korostuu verellä leikkivien elokuvien tyypillisin ongelma: tarinan ja sen teemojen syventäminen jää lähes aina puolitiehen, kun huomiota langetetaan graafisen väkivallan ja sadismin näyttämiselle.

Kun kauhuelokuva käy tylsäksi, eikä synnytä riittävää katsomisjännitettä saati pelota, se ei erotu tavanomaisuudesta edukseen vain joidenkin oivallusten voimin – elokuva on kokonaisuus ja kaikkien osatekijöidensä summa. Ja dvd-painoksella kannattaa valita alkuperäinen ranskankielinen ääniraita, sillä englanniksi tehtyä dubbausta ei jaksaa kahta repliikkiä kauemmin katsoa.