Come and Find Me kotikatsomo

Hollywoodin tympeimpiäkin trillereitä jaksaa yleensä katsoa sen pahemmin tylsistymättä, koska niissä on edes jonkinlainen taso: sujuva juonenkuljetus silloinkin, kun tarina on umpikliseinen ja puuduttava. Come and Find Me saattaa kuitenkin olla kaikkien aikojen pohjanoteeraus. Sanavarastooni ei kuulu tarpeeksi erilaisia sanoja kuvatakseni sen aiheuttamaa epäuskoa ja syvän, elämäniloa uhkaaan tympeyden tunnetta. Yritän kuitenkin.

David (Aaron Paul) on ärsyttävän kunnollinen, partavesimainoksesta napattu vetovoimaa uhkuva nuori mies, jonka elämä murenee, kun hänen yhtä ärsyttävän kunnollinen tyttöystävänsä Claire (Annabelle Wallis) häviää jälkiä jättämättä. David alkaa pakkomielteisesti penkoa Clairen menneisyyttä, ja paljastuukin, ettei hänen ah-niin-täydellinen tyttöystävänsä ollutkaan kertonut hänelle kaikkea.

Trillerin jännitys perustuu yleensä päähenkilön samastuttavuuteen, juonen vetävyyteen ja elokuvan visuaaliseen tunnelmaan. Come and Find Messä kaikki nämä mittarit näyttävät nollaa. David näyttää siltä kuin harhailisi huonoissa lavasteissa, juoni on uskomattoman typerä ja visuaalinen ilme apinoitu lukemattomista paremmin tehdyistä elokuvista.

David ei itse edes tee mitään, vaan asiat vain sattuvat hänelle. Aivan sattumalta hän saa selville mitä kummallisempia faktoja Clairen edellisestä elämästä, mikä johtaa hänet ratkaisun jäljille. Toki monissa hyvissäkin jännitys- ja seikkailuelokuvissa päähenkilö toimii pelkkänä koristeena (Indiana Jonesin merkityksestä liitonarkin etsimisessä käytiin vakavaa keskustelua jo Rillit huurussa -sarjassa), mutta tässä tapauksessa uskaltaisin toivoa edes miljoonasosapromillen verran Indiana Jonesin karismaa.

Luulisi, että melkein kuka tahansa taiteentekijä olisi kasvanut edes sen verran erilaisten rikos- ja vakoojatarinoiden parissa, että osaisi sanoa, mikä on edes jossain määrin uskottavaa ja mikä ei, mutta nähtävästi Come and Find Men tekijät eivät. Äärimmäisen apaattisesta tarinasta ei ikinä, edes lopun jännittäviksi tarkoitetuissa takaa-ajo- ja ammuskelukohtauksissa, sukeudu mitään etäisestikään jännittävää muistuttavaa.

Jos jotain hyvää on mahdollista löytää, niin onhan elokuvan lopetus kierolla tavalla lohdullinen. Siitä nauttiakseen ei kuitenkaan kannata katsoa edeltävää puoltatoista tuntia, vaan mieluummin kuvitella itse mielessään mahdollisimman epäuskottava vakoojajännäri, mikä sekin on enemmän kuin oletettavasti parempi kuin Come and Find Me.