Syvä puro

Milloin olette viimeksi nähneet ensi-illassa John Boormanin ohjaaman elokuvan? Videokasetin takakannessa yritetään epätoivoisesti vakuuttaa, että uusi elokuva olisi samaa tasoa kuin ohjaajan parhaat teokset. Katin kontit. Alamaailman kenraali voisi olla kenen tahansa televisio-ohjaajan tekemä elokuva, siitä puuttuu kaikki se visuaalinen loisto tai näkemyksen tiukkuus, mikä tekee Boormanin parhaista elokuvista niin muistettavia. On vaikea uskoa, että tämä (aliarvostettu!) ohjaaja on joskus tehnyt Tappajan jälkien tapaisen rikoselokuvan klassikon.

Tositarinaan pohjautuva Alamaailman kenraali kertoo Martin Cahillista (Gleeson), irlantilaisesta rikollisesta, joka toiminnallaan piti niin poliisia pilkkanaan ja joka nousi pikkukonnasta irlantilaisten pelkäämäksi ja kunnioittamaksi rikollisjulkkikseksi. Cahillin ja häntä telkien taakse halajavan poliisipäällikön (Voight) keskinäinen kissa ja hiiri -leikki kääntyy jatkuvasti kaidan tien kulkijan eduksi. Lopulta valtansa sokaisema Cahill astui kuitenkin IRA:n varpaille

Gangsterin uho ja tuho on yksi elokuvan perustarinoista, eikä Alamaailman kenraalilla ole siihen mitään lisättävää. Irlantilainen paikallisväri tuo vähän vaihtelua tuttuun kertomukseen rikollisyhteisön lojaaliuden asteittaisesta murtumisesta. Mutta pelkkä irkkuympäristö ei riitä nostamaan elokuvaa siitä hetteiköstä, johon poukkoileva kerronta ja tasapaksut näyttelijäsuoritukset sen upottavat. Jo elokuvan alku on aivan toivoton: tapahtumia ja henkilöitä kelataan sellaisella vauhdilla, että hitaampaa heikottaa. Tuntuu siltä kuin koko elokuva olisi jostain tv-sarjasta hätäisesti kokoon kyhäisty tiivistelmä. Onko kyse sitten leikkauspöydässä sattuneista virhearvioinneista vai tuotannollisista rajoitteista, mene ja tiedä. Syvästä joesta on jäljellä vain syvä puro, jos sitäkään.

Arvostelukäytännöt