4.3.2.1 kotikatsomo

Timanttiryöstön, sattuman ja neljän ongelmiensa kanssa painivan tytön ympärillä kehää kiertävä 4.3.2.1 ottaa harvakseltaan oikeita askeleita. Tarinassa on, kun oikein etsii, lupausta paremmasta, mutta nämä hetket on piilotettu äärimmäisen etevästi. Mallinmitoissa olevat kimmat pääasiassa vain törmäävät jatkuvasti uskottavuutta koetteleviin vastoinkäymisiin.

Ohjaajat Noah Clarke ja Mark Davis haluavat selvästi olla esillä. Jatkuva salamaleikkaaminen ja kamerakikkailut kolisevat tyhjyyttään. Jottei hierarkia jäisi epäselväksi, Clarken käsikirjoitus ohjeistaa yhtä pääosakvartettiin kuuluvaa typykkää kehaisemaan näyttelemäänsä henkilöhahmoa komeaksi urokseksi, jolla on todennäköisesti valtava rakkauden miekka.

Huolimatta Clarken ja Davisin sukupuolesta, ovat he tehneet vahvasti feministisen elokuvan. Näin ainakin jos katsoo pelkkiä miesrooleja. Sympaattista kassatyöntekijää lukuun ottamatta 4.3.2.1:n miehet ovat enemmän tai vähemmän vastenmielisiä otuksia. Naisnelikko esitetään periaatteessa positiivisessa valossa, mutta käytännössä heidät kampitetaan huonoilla vitseillä, stereotypioilla ja idioottimaisilla ratkaisuilla.

Miesviha yhdistettynä naisten älylliseen lahjattomuuteen tuo sukupuolirooleja vaihtamalla mieleen ne kymmenet miehille suunnatut älyttömät toimintapuristukset, joissa muskelit hoitavat ajattelutyön ja tuliaseet argumentoinnin. Sääli vain että 4.3.2.1:ssa ei ole hippuakaan sitä brutaalia tekemisen meininkiä, josta niin monet kasariklassikot on valettu. Välähdyksiä oikealla tapaa ylimenevästä naisvoimasta nähdään, mutta ne loistavat lähinnä tyylirikkoina.

Juonenkuljetuksessa 4.3.2.1 turvautuu taivaalta tupsahtaviin vastoinkäymisiin ja todennäköisyyslaskelmia uhkaaviin ratkaisuihin. Tarantinon Kill Billien huumorin väljähtynyttä versiointia toisinaan tylyyn draamaan yhdistelevä tyyli lässähtää nolostuttavaksi surkeudeksi.

Myötähäpeää tekijäporukkaa kohtaan lisää se, että tekijät ovat ilmeisesti kuvitelleet kuvaavansa ainakin jossain määrin laadukasta rikoseeposta. Kunnianhimoista kerrontareseptiä höystetään niin poliittisella sanomalla veritimanteista kuin erilaisten isä–tytär-suhteiden kompastuskivien esittelyllä. Huipennuksena päätös vie pelurit pisteeseen, joka lupaa jatko-osaa. Itsetunnon puutteesta herrat Clarke ja Davis eivät kärsi.

Kunnianhimoiset ainekset vettyvät 4.3.2.1:ssa korkeintaan tahattomaksi farssiksi. Toistamiskelvotonta läppää ja tyhmyydellään hämmästyttäviä tilanteita on tolkuttomasti. Koska tytöt riisutaan luterilaisella säntillisyydellä ilkosilleen, niin voi olla, että elokuvalla on mahdollisuuksia päästä muutaman vuoden takaisen DOA: Dead or Aliven kanssa doublefeatureksi jonkin jätkäporukan illanistujaisiin.