Viimeinen talo vasemmalla valkokangas

Painajainen Elm Streetillä ja Scream-sarjoista parhaiten tunnettu kauhuohjaaja Wes Craven aloitti uransa 1970-luvun alussa Viimeisellä talolla vasemmalta. Minimaalisella budjetilla tehty elokuva sai Yhdysvalloissa huomiota väkivalta- ja seksikohtaustensa vuoksi. Tarina muistutti Ingmar Bergmanin Neidonlähdettä (1960), vaikka painotuksiltaan elokuvat olivat aivan eri maailmoista.

Nyt Cravenin esikoiselokuvasta on tehty uusi versio, joka ei nykytarjonnan keskellä kohua herätä. Ilkeää väkivaltaa siitä kyllä löytyy, mutta esimerkiksi seksin suhteen Viimeinen talo vasemmalla on vanhoillisempi kuin esikuvansa. Juoni on pääpiirteittäin sama. Tyttökaksikko eksyy karkumatkalla olevien rikollisten luokse. Myöhemmin rikolliset päätyvät toisen tytön vanhempien luokse, ja lopulta vanhemmat saavat tietää tyttärensä joutuneen raiskatuksi. Kosto on seuraava askel.

Koston oikeutusta ei pohdita, mutta eipä niin tehnyt Cravenkään. Väkivaltaa harjoitetaan puolin ja toisin ilman sen kummempia ongelmia, mikä loppua kohden alkaa puuduttaa pahasti. Siinä missä Craven piti tunnelman arkisena ja hoiti homman tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa, tarvitsee uuden version ohjaaja Dennis Iliadis puoli tuntia lisää. Siinä on puoli tuntia liikaa, sillä elokuvassa ei ole montaakaan juonenkäännettä ja tunnetilaa. Lisäksi usein lipsahdetaan hidastusten ja mahtailevan viulumusiikin vuoksi melodraaman puolelle, mikä muutenkin huumorittomassa elokuvassa ei ole hyvä asia. Muuten Iliadis onnistuu kyllä visuaalisesti. Kuvien sisältö on tarpeen mukaan joko kaunista tai brutaalia.

Tunnelma on alkupuoliskolla piinaavan vastenmielinen suhteellisen realistisen viitekehyksen vuoksi, mutta kostonkierre lössähtää ennen pitkää ontoksi verenvuodatukseksi. Kummoistakaan vastakkainasettelua ja jännitettä osapuolten välillä ei pitemmän päälle ole, kun perheenäidistäkin kuoriutuu tappaja kädenkäänteessä. Viimeinen kohtaus kruunaa kaiken, sillä se sopisi paremmin Saw-sarjaan kuin tähän elokuvaan.