The Salt Path – Yhteinen matka valkokangas

Raynor (Gillian Anderson) ja tämän puoliso Moth (Jason Isaacs) jäävät kodittomiksi menetettyään maatilansa velkojen vuoksi. Tämän ja Mothin harvinaisen sairauden kääntäessä maailman päälaelleen, he päättävät kävellä tuhat kilometriä Englannin lounaisrannikkoa pitkin. Matka vaikuttaa mahdottomalta, ja tulee muuttamaan sen kulkevat. Näitä tapahtumia kuvailee Raynor Winnin matkakirjallisuuden menestysteos The Salt Path (2018), ja nyt siitä on nähtävissä dramatisoitu versio nimellä The Salt Path – Yhteinen matka.

Elokuvan saapuminen Suomen valkokankaille on harvoin ajoituksen osalta yhtä otollinen. Syytös on tehty, että kirja, kuten myös elokuva, eivät ole vilpittömiä tulkintoja totuudesta. Tarina on ollut liikkeessä viimeksi viikkoja sitten. Mikään elokuva ei tietenkään ole totuuden täysi kukinto, mutta tässä tapauksessa kyse on muusta kuin taiteellisesta vapaudesta.

Faktat, niiden poissaolo tai vääristely, ei ole hyvä lähtökohta kritiikille. Vaikka Amadeus (1984) on historiallisesti kunnianloukkaus ja JFK – avoin tapaus (JFK, 1991) pohjaa perättömiin väitteisiin, niiden suuruus ei kukistu. Nytkin arvioitavana olevan teoksen perkaaminen pohjaa sen omiin arvoihin, ei suhteeseen todellisiin tapahtumiin. Haluan myös noteerata kriitikon vastuun arvion uskottavuudesta ja journalistisen etiikan vaalimisesta. Olen ollut tietoinen syytöksistä arvion kirjoittamisen aikana, enkä voi täysin tuntea niiden vaikutusta kokemuksiini. Katsojan on hyvä olla tietoinen teoksen kyseenalaisesta taustasta, vaikka en toivo sen määrittävän kenenkään suhdetta siihen.

Ottaa The Salt Pathin tapahtumat totuuden inspiroimina tai ei, draamana se on ponneton ja epäuskottava. Raynor ja Moth eivät osaavista näyttelijöistä huolimatta ole kiinnostavia hahmoja. Tarinassa ei ole jännitettä, ja sen kaari on vailla puhuttelevaa merkitystä. Vapaus, luonnon kauneus ja kodin monimerkityksellisyys nousevat esille, kehittymättä näkemyksiksi.

Käsikirjoituksen suuret linjat ovat mitäänsanomattomia, sen sivupolut amatöörimäisiä. Lapsen hätääntynyt soitto, turistiruokalan tiukan emännän höynäyttäminen ja huonoille teille joutuneen nuoren naisen auttaminen ovat kerta kaikkiaan epäautenttisia episodeja. Ne syttyvät ja sammuvat minuuteissa, esitetään mustavalkoisen linssin läpi, ja pahimmillaan tuntuvat päähenkilöiden sankareiksi kohottamiselta.

Heikko ymmärrys materiaalista ilmenee myös kerronnan ratkaisuissa. Muuten rauhallisesti liikkuva kamera innostuu komean maiseman havaitessaan nousemaan lentoon, musiikin laulaessa aariaa. Pakottaessa kauneutta sen todellinen luonne hukkuu, kuin kaataessa nestettä täyteen astiaan.

Toisessa ääripäässä ovat hektiset hetket. Näissä leikkaus on lähtenyt lapasesta ja kuvia virtaa nopeammin kuin katsoja ehtii rakentaa käsitystä. Vikkelä leikkaus nostaa parhaimmillaan tahtia, jolla katsoja yhdistelee palasia. Ohjaaja Paul Greengrassin ja leikkaaja Christopher Rousen yhteistyöt ovat malliesimerkki tästä. Monissa näistä on kyse tiivistetystä informaatiosta, joka loikkaa seuraavaan asiaan niin nopeasti, että katsojan järkeily vaihtuu tietoisesta intuitiiviseen. Tällaista merkitysten rakentamista The Salt Path ei ymmärrä. Sen pyrkimys on sekoittaa katsojan pakka aivottomalla mylläkällä.

The Salt Path demonstroi myös, kuinka tekninen tarkkuus ei takaa taiteellista onnistumista. Teoksen piiruntarkka, huomion kiinnittävä erityispiirre on äänisuunnittelu. Toteutuksen eteen on selvästi nähty tietoista vaivaa. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että se syventää enemmän kuin häiritsee muodostuen lähes kuvasta erilliseksi voimaksi. Se on kuin näyttelijä, joka ujuttaa joka ottoon suuren eleen, tai polttovälin jatkuva vaihtuminen kohtauksessa: se on liikaa.

Pohjimmainen reaktio The Salt Pathiin on tylsistyminen. Höttöisen draaman alla ei ole kerroksia, joita kodittomuuden yhteiskunnalliset implikaatiot huutavat päästä tutkimaan. Britteinsaarten rannikon kauneus on kai itsessään myyntivaltti, joskin niistä löytäisi paremman esityksen avaamalla hakukoneen kotisohvalla.