The Lunchbox valkokangas

Ritesh Batran esikoiselokuva on kaunis ja persoonallinen kokonaisuus, sekä mainio intialaisen elämän kuvaus. Sadunomainen tarina ei tyydy helppoihin ratkaisuihin ja kiertää hyvän mielen elokuvien sudenkuopat tyylikkäästi. Elokuvan sydämessä sykkii karismaattinen Irrfan Khan, joka hallitsee The Lunchboxin kohtauksia vähäeleisellä mutta itsevarmalla otteella.

Saajan Fernandes (Khan) on jättäytymässä varhaiseläkkeelle toimistotyöstään, jota hän on hoitanut tunnollisesti 35 vuoden ajan. Hän on erakkoluontoinen leskimies, joka lounastaa mieluiten yksin. Fernandes myös hyljeksii seuraajakseen valittua Shaikhia (Nawazuddin Siddiqui), joka hänen pitäisi ennen lopettamistaan perehdyttää työhönsä.

Eräänä päivänä lähetti toimittaa Fernandesille väärän lounasrasian. Herkullisen ruoan on valmistanut nuori ja kaunis Ila (Nimrat Kaur), joka yrittää hurmata välinpitämättömän aviomiehensä uudelleen ruoan avulla. Fernandes ei huomaa lähetin erehdystä ja syö itsensä kylläiseksi.

Ila saa tietää virheestä ja päättää olla ilmoittamatta siitä lähettipalvelulle. Sen sijaan hän alkaa piilottaa lounasrasiaan viestejä. Elokuvan edetessä lounasrasian välityksellä hoidettu kirjeenvaihto muuttuu yhä avoimemmaksi. Fernandesin ja Ilan välille syntynyt suhde syvenee ihastukseksi, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet toisiaan.

Merkittävin rakennuspalikka The Lunchboxin tapahtumaketjussa on intialainen dabbawalla-lähettien palvelu, joka toimittaa päivittäin lämmintä ruokaa kotiväeltä tai ravintoloista työpaikoille. Ruoka kulkee nopeasti ja tehokkaasti erilaisia kulkuvälineitä käyttävien lähettien verkoston kautta miljoonakaupungin läpi ilman minkäänlaista sähköistä valvontaa. Virheitä tapahtuu vähän, joidenkin lähteiden mukaan kerran kuudessa miljoonassa kuljetuksessa. Tämä tieto korostaa pariskunnan kohtaamisen sadunomaisuutta.

Tarina on kuitenkin paljon sisältörikkaampi kuin köykäinen alkuasetelma antaa odottaa. Ilaa auttaa ruuanlaitossa hänen yläkerrassa asuva tätinsä (Bharati Achrekar), jota ei nähdä elokuvassa kertaakaan. Heidän väliset keskustelunsa – huutaminen kerrosten välillä – peilaavat kuitenkin omalla tavallaan elokuvan kantavaa teemaa, eli kasvotonta viestintää.

Sosiaalisen median aikakaudella ei ole enää mikään yllätys, että ihmiset voivat olla toistensa kanssa tekemisissä olematta varsinaisesti läsnä. Tämä pätee myös Ilan ja Fernandesin suhteeseen, joka rakentuu kasvottoman kirjeenvaihdon varaan. Pinnalliset seikat, kuten parin ikäero, voidaan tästä syystä pitkälti sivuuttaa.

Tämän lisäksi tarina käsittelee myös menneisyydestä luopumisen ja elämässä etenemisen teemoja useista eri näkökulmista. Ilan äiti on omistautunut kuolemansairaan aviomiehensä hoitamiselle. Näin tekee myös yläkerran täti, jonka mies makaa sängyssä koomatilassa. Mies on tuomittu tuijottamaan kattotuuletinta, jota täti ei useiden vuosienkaan jälkeen uskalla sammuttaa, koska hän pelkää katkaisevansa samalla virrat myös aviomiehestään. Kaiken huippuna on Fernandes, jonka on pakko siirtyä eteenpäin elämässään eläkkeelle jäämisen vuoksi. Kirjeenvaihto valaa häneen uskoa siitä, että tulevaisuudellakin on jotain annettavaa jopa vanhalle miehelle.