Lizzie McGuire: Popstar valkokangas

Lizzie McGuire on amerikkalainen koulutyttö, jonka nimikkosarja vetää toiset koulutytöt kiireellä kotiin koulun jälkeen, Suomessakin kerran viikossa. Hän on epävarma ja kömpelö kuten useimmat ihmiset, mutta myös paremmin tutustuttuna hauska ja fiksu niin kuin useimmat. Jos ja kun hänestä täytyi tehdä myös elokuva, on Jim Fall sopiva mies sen tekemään. Hänen sympatioita kerännyt esikoiselokuvansa, homoromanttinen komedia Trick (1999) nähtiin meilläkin Rakkautta ja anarkiaa -festivaalilla 2001. Lizzie McGuire on Disney-yhtiön tuottama ja se takaa tietyn tason elokuvan laadussa ja arvopohjassa mutta asettaa myös varsin tarkat rajat lopputulokselle niin kuin tietysti sekin, että elokuva perustuu televisiosarjan valmiiksi visualisoituun maailmaan. Ohjaajalla on kuitenkin tyylitajua ja asennetta ja niinpä lopputulos on hänen omansa, varsin viehättävä nuortenelokuva, joka ei yritä tekeytyä aikuisten elokuvaksi ja joka vilkuttaa silmää itsetietoisesti muttei ylinokkelasti.

Elokuvassa Lizzie lähtee luokkatovereineen Roomaan, suorasuista luokanvalvojaansa neiti Ungermeyeriä (Alex Borstein) mukaillen hankkimaan sivistyksen pintasilauksen ennen loppuelämäänsä marketin kassalla. Roomassa Lizzie löytää heti kaipaamansa seikkailun, hänet huomaa italialaisen popduon miespuoli Paolo (Yani Gellman), jonka suhde Lizzien kanssa hämmästyttävän samannäköiseen taiteilijakumppaniinsa Isabellaan rakoilee. Televisiosarjassakin Lizzie McGuirea esittävä Hilary Duff pääsee kaksoisroolissa esittelemään sangen hurmaavia näyttelijäntaitojaan. Paolo pyytää Lizzietä esittämään oikuttelevaa pariaan, jotta edessä oleva palkintogaala ja siten Paolon tuleva sooloura saataisiin pelastettua. Tarinan vahvin puoli ei ole sen loogisuus ja myös henkilöhahmot ovat televisiosta tutun karrikatyyrimaisia nimihenkilöstä alkaen. Elokuva käyttää edelleen televisiosarjan tapaan Lizzien tunteita ulkoistavia animaatiojaksoja. Kerrontakeino on samantapainen kuin Ally McBealin mielikuvitusjaksot ja se toimii molemmissa varsin tehokkaasti.

Hienointa elokuvassa on sen selkeästi esitetty sanoma. Elokuva arvostaa sitä, että ihmiset ottavat selvää siitä, mitä ovat, ja ovat sitä rohkeasti. Valheellisuus, ilmenipä se sitten opettajan mielistelynä, laulamisen näyttelynä tai mieltymysten, kuten mieliruuan, peittelynä saa elokuvan paheksunnan. Eniten elokuvassa jää kaipaamaan sen pintahipaisun tasolle jätetyn kaksoisolentotematiikan syventämistä. Lizzie kun on nimenomaan Isabellan kaksoisolento, siis häntä muistuttava, mutta ei kopio. Molemmat ovat yhtä aitoja, riittävän paljon samoja vaihtuakseen keskenään, mutta kuitenkin yksilöitä. Varoitellessaan muuta olevansa esittävistä huiputtajista elokuva olisi kyllä voinut ottaa esimerkikseen jotain vähemmän stereotyyppistä kuin italialaisen hurmurin, mutta eihän kukaan tai mikään ole täydellinen, onneksi.