Terapia valkokangas

Paavo Westerberg on tehnyt pitkän uran teatterissa ja televisiossa. Vaikka Terapia on vasta hänen toinen kokopitkä ohjauksensa elokuvien saralla, on hän toiminut yhtenä käsikirjoittajana esimerkiksi Aku Louhimiehen elokuvissa Paha maa (2006) ja Valkoinen kaupunki (2007). Esikoisohjaus Viulisti (2018) oli kertomus huippuviulistin luopumisesta uratoiveistaan ja sen seurauksista hänen parisuhteessaan. Terapia jatkaa parisuhdeongelmien parissa, mutta laajentaa näkökulmien määrää.

Terapeuttipariskunta Leena ja Pekka Salokorpi (Pihla Viitala ja Tommi Korpela) vetävät parisuhdeleirejä virolaisessa, vastaremontoidussa kartanossa. Upeiden maisemien keskellä tarkastellaan viisipäiväisellä leirillä kolmea parisuhdetta ja pohditaan vieraiden tulevaisuutta. Menneisyyden aaveet varjostavat kaikkia, eikä tyhjille tuoleille puhuminen tunnu antavan vastauksia, siihen miten niistä pääsisi eroon. Edes Leena ja Pekka eivät välty vanhojen haavojen rikkirepimiseltä, kun loisteliaiden kulissien takaa paljastuvat taloudelliset ongelmat ja luhistumaisillaan oleva parisuhde.

Teatterilavoillekin useasti Tšehovia ohjanneen ja sovittaneen Paavo Westerbergin elokuvassa on nähtävissä kaikuja kirjailijan teoksista. Ekonominen tarinankerronta tekee kaikista tapahtumista ja esineistä juonen kannalta tärkeitä, mutta myös ilmapiirissä on tavoitettu slaavilainen melankolia.

Rappioituvassa loistossa kulisseja ylläpitävä terapeuttipariskunta ei pysty ammattitaidostaan huolimatta itse ottamaan puheiksi suurimpia toiveitaan ja pelkojaan. Tarpeettomuuden tunne leimaa kaikkia leirin pariskuntia. Murskautuneiden unelmien ja menneisyyden aaveiden keskeltä löytyy kuitenkin toivoa paremmasta huomisesta.

Terapian täyteinen viikonloppu antaa hyvin tilaa erilaisten parisuhteiden dynamiikkojen tutkimiseen. Työkuvioiden, sukupuoliroolien ja eri ikäisten vieraiden kipukohdat ovat omanlaisiaan ja terapiaa ei aina oteta avosylin vastaan. Piirissa pidettäville terapiaistuntojen olisi helppo jäädä staattisiksi keskusteluiksi, mutta Alma Pöystin esittämän lesken, Annan, tarinan tuo viikonloppuun oman ulottuvuuden.

Kaipaus ruumiillistuu ja loppumattomasta surusta tulee konkreettinen uhka. Terapia muuttaa genreään realistisesta parisuhdedraamasta unenomaiseksi fantasiaksi linjakkaasti. Loppua kohden elokuva kuitenkin alkaa hidastua ja paikoin jopa pysähtyy.

Terapia on toimiva, pieni elokuva, joka on löytänyt oman tapansa erottua tutusta mallista. Pyörää ei ole keksitty uudelleen, mutta Westerberg on onnistunut tekemään elokuvasta omannäköisen. Siinä löytyy tunteellisen realismin rinnalle keveyttä ja toivoa.