Syke-elokuva: Kipinöitä yössä valkokangas

Syke (2014-) on takonut oman paikkansa suomalaisen televisiokulttuurin historiaan. Yli kymmenen vuotta jatkunut sarja pyörii kautta numero 21, ja on poikinut kaksi elokuvaa, Syke-elokuva: Hätätila (2021) ja tiiviimmin tituleerattu Syke: Särkynyt sydän (2023). Nyt sankoin joukoin edellisiä tuotoksia katsomassa käyneitä faneja on siunattu kolmannella osalla, joka palaa jostain syystä nimen pitempään muotoon Syke-elokuva: Kipinöitä yössä.

Uudenvuodenaatto on yksi sairaaloiden kiireisimpiä päiviä. Tämän sairaalan henkilökunnalla on kuitenkin omiakin huolia. Sairaanhoitaja Jannica (Helmi-Leena Nummela) kaipaa kovasti kumppania elämäänsä, ja kuin tilauksesta lukiorakkaus kävelee häntä vastaan. Ilmari (Matti Ristinen) yrittää löytää kadonnutta poikaansa, Jannica ottaa yhteen takakireän lääkärin kanssa, ja muutamaa potilastakin ehditään ohimennen hoitaa. Harva tulee muistamaan seuraavana päivänä puoliakaan näistä tapahtumista.

Syke-elokuva: Kipinöitä yössä on täyttä pelleilyä. Oli kyseessä hädin tuskin yrittävä rakkaustarina, epäpätevän isän pitkä ilta tai kakkivan koiran seikkailu sairaalan käytävillä, juoni ei saavuta edes puolivillaisuutta. Erityisesti Jannican toiminta ylittää kaikki kohtuuden rajat ja loikkaa suoraan surrealismiin. Kokonaisuus on lapsellinen sekoitus mitättömiä ja ylidramaattisia tapahtumia vailla mieltä, mitä katsoessa ei tule edes mietittyä uskottavuutta– se ei ole tunnettu ominaisuus tässä rinnakkaistodellisuudessa.

Tekninen toteutus on läpikotaisin apaattinen. Lopputulosta ei kehtaa kutsua kuin tuotteeksi. Kaikkien vikojen listaaminen ei olisi kenenkään kallista aikaa kunnioittava päätös. Erityisnoston ansaitsevat kuitenkin kepeydessään suorastaan häiritsevä musiikki ja useiden hahmojen väliset keskustelut, joissa rytmin puute saa lyömään kättä otsaan. Aiemmin tänä vuonna Toinen uhri (Det Andet offer, 2025) demonstroi, miten osin samanlaisesta materiaalista saadaan irti kovia kierroksia. Kipinöitä yössä ei tietenkään pyri vastaavaan psykologiseen painostukseen. En osaisi sanoa, mihin se pyrkii.

Ainoa pelastava puoli tässä hökkelissä on sen tahaton koomisuus. Tällä saralla riittää kultaisia hetkiä, kuten kahden hahmon ”Wow” -replikointi minuutin sisällä, ja erään toisen hahmon käsittämättömästi ajoitettu ”Hyvää uutta vuotta”, joka saattaa olla vuoden hajottavin heitto. Kun Kipinöitä yössä tähtää nauruihin, se on vaivaannuttava, mutta sille nauramisessa on nautintonsa.

Syke-elokuva: Kipinöitä yössä on epäpätevyydessään lähes söötti. Kuin vanhempien vaatteisiin pukeutunut kakara, joka haluaa tulla otetuksi vakavasti. Näin ollen sitä on vaikea vihata, vaikka yrityksen puute käy hermoille. Siinä missä moni huono elokuva tuntuu läimäykseltä kasvoille, tätä kuvailisin enemmänkin märäksi rätiksi. Jokainen päättäköön itse, kumpi on mieluisampi vaihtoehto.