Supertonttuset valkokangas

Eurooppalainen animaatio ei tunnu kiinnostavan suomalaisia. Vain kaksi kuluvan vuoden aikana ensi-iltansa täällä saanutta animaatiotuotantoa muualta kuin Hollywoodista on ylittänyt 10 000 katsojan rajan. Oscar-voittaja Flow (Straume, 2024) pääsi kunnioitettavasti lähes 45 000 katsojaan, kotimainen Fleak – kekseliäs ystäväni (2025) ylitti juuri 10 000. Vastaavassa tilastossa rapakon takaa tuodut tuotteet ovat menestyneet ansiokkaammin. Parhaiten suoriutunut Hurja jengi 2 (The Bad Guys 2, 2025) on saavuttanut tätä kirjoittaessani puolessatoista kuukaudessa lähes 50 000 katsojaa. Sen lisäksi muutama muukin on pyyhältänyt yli 20 000 katsojasta.

Vaikka suuri syy Hollywoodin monopolistiseen asemaan tälläkin saralla on markkinoinnissa, myös tuotantojen laadulla on roolinsa esitettävänä. Uusin eurooppalainen animaatio teattereissa, saksalainen Supertonttuset (2024), on jokseenkin juuri sellaista käyttöviihdettä kuin voisi yhdenkin mainoskuvan perusteella odottaa. Harmiton tuotos on niin peruskauraa, että sen seuraaminen ilman ensimmäinen elokuvan tuntemusta, tai kovin tarkkaan keskittymistä, on vaivatonta. Suurimmilta osin sisältö on ohi pyrähtäessään viihdyttävää tavalla, joka ei vaadi, saati inspiroi lainkaan aivotoimintaa.

Tonttuset seikkailevat jatko-osassa elokuvaan Die Heinzels – Rückkehr der Heinzelmännchen (2019), joka ei Suomessa saanut teatterilevitystä. Tällä kertaa tonttutyttö Helvi (Henni-Liisa Kirjavainen) kaipaa vaihtelua ja jännitystä yksipuoliseen elämään. Sitä saapuu tarjoamaan toinen joukko tonttuja, joiden elämänarvot ovat villin hedonistisia. Panoksia nostaa tonttujen olemassaolosta vakuuttunut määrätietoinen poliisi.

Lapsiryhmä, jonka seurassa elokuvan näin ei vaikuttanut ainakaan inhoavan sitä. Heidän keskittymisensä vaikutti perin tiiviiltä, ainakin ennen loppupuolelle sijoittuvia toimintapainotteisempia hetkiä. Turhalta kohellukselta ei täysin vältytä, se on hektisyydessään ärsyttävää, mutta katsojana selviää lopulta vähällä vaivalla.

Animaatiojälki on tuttua kenelle tahansa, joka on viimeisen kymmenen vuoden aikana uskaltautunut vilkaisemaan pienempien budjettien tai vähemmän maineikkaiden studioiden tuotoksia. Hahmoja ei voi kutsua erityisen eläväisiksi, ja mallit ovat tämän hetken animaatiolle ominaisesti kohtuuttoman pyöreitä. Kaiken kaikkiaan teknologia on kuitenkin kehittynyt siihen pisteeseen, että moniakaan aidosti rumia animaatioita ei enää joudu kohtaamaan. Spermageddon (2024) toki osoittaa, että riittävällä maun puutteella voi saavuttaa ihmeitä.

Ehkä elokuvan paras sisältö on sen söpö suhtautuminen eläimiin. Niitä ei lajitella lajin oletetun luonteenlaadun mukaan, edes poliisin kissa-apulaista ei nähdä läpeensä pahana. Samaisen kissan tonttuesterata edustaa sellaista vapaan luovuuden ilmaisua, jota koko elokuva kaipaisi. Pehmeiden arvojen painottaminen ja yleinen suvaitsevaisuus pitävät teoksen erillään pahansuopuudesta, joka niin usein tunkeutuu kutsumatta lastenelokuviin.

Supertonttuset on sopiva harhautus lapselle tunniksi ja vartiksi, eikä mitään muuta. Uskon, että sen tekijät haluaisivat ja pystyisivät tekemään parempaa elokuvaa, jos kaupalliset vaatimukset eivät sitoisi heitä. Flow olkoon esimerkki siitä, että animaationkin kentällä takavasemmalta tuleva teos voi saavuttaa mainetta ja kunniaa. Supertonttuset ei omaa kapasiteettia saavuttaa kumpaakaan – se on luotu unohtumaan.