Sotalapset valkokangas

Lapsia on käytetty propagandistisissa tarkoituksissa tunteisiin vetoavina elementtinä sekä puolustamaan sodan välttämättömyyttä että sen mielettömyyttä. Symbolinen hyväksikäyttö nousi kukoistukseensa varsinkin viime vuosisadalla, jolloin sotatoimet ulottuivat koskemaan ennen näkemättömässä määrin siviiliväestöä. Melskeen keskellä unohduksiin ovat yleensä jääneet todelliset lapsikohtalot sodan käsissä. Niihin pyrkii pureutumaan Suomen lähihistorian osalta Erja Dammertin dokumenttielokuva Sotalapset. Se kertoo seitsemän Ruotsiin talvi- ja jatkosotaa pakoon lähetetyn suomalaislapsen tarinan näiden omin lapsensilmin nähtyinä. Sotalapsia oli yhteensä noin 70 000 ja heistä on kuusi vuosikymmentä myöhemmin elossa vielä 40 000.

Elokuvassa äänessä ovat jo eläkeikään ehtineet sotalapset. Vaikka tapahtumista on kulunut ihmismittakaavassa melkoinen aika ja kertomuksia on kukin päässään käynyt läpi ja muokannut kuluneet vuosikymmenet, ovat esiin nousevat tunne-elämykset niin voimakkaita, että lapsen näkökulma kerrottavaan toteutuu elokuvassa niin hyvin kuin se henkilömuistelusten kautta on mahdollista. Kertomuksissa tulevat esiin hyvin samankaltaiset peruselementit. Aluksi nousee esiin hylätyksi tulemisen kokemus maasta lähdön yhteydessä, sitten uusien olosuhteiden aiheuttama järkytys. Sitä seuraa sopeutuminen, anekdootin muotoon puettu mukava muisto uudesta kotimaasta, kunnes tulee taas kotiinlähdön aiheuttama järkytys ja vierauden tuntemukset kotimaassa. Silti elokuva ei viisaasti kyllä väitä siinä muistelevien sotalasten sinänsä edustavan kaikkia kohtalotovereitaan, elokuva painottaa kokemusten yksilöllisyyttä.

Sotalapset on muodoltaan perinteinen dokumentti, jossa puhuvat ihmiset ja arkistomateriaali vuorottelevat. Sen lähtökohta johtaa tunnepitoisen samaistumisen vaatimukseen ja niinpä se varmasti puhutteleekin parhaiten niitä katsojia, joilla on jokin omakohtainen side sen aiheeseen. Muistelijoiden lisäksi elokuva käyttää arkistofilmimateriaalia väliin hyvinkin oivaltavasti mutta nimenomaan muisteluiden esiin tuomien tunnetilojen korostamiseen. Elokuva herättää kuitenkin kysymyksen sotalapsijärjestelmän mielekkyydestä ja järjestelyistä tavalla, joka saa kaipaamaan asian valottamista aikuisemmalta ja jopa tieteellisemmältäkin kannalta. Yksi sotalapsista muistelee luullensa tulleeksi lähetetyksi Venäjälle ammuttavaksi. Vaikka lapselle oli varmaan miltei mahdotonta saada kerrotuksi järkeviä perusteluja kodista pois lähettämiselle, jää vaikutelmaksi, että asioiden hoidossa on saattanut olla jotain pielessä viranomaistasollakin. Joka tapauksessa muistelijat ovat saaneet itsensä pysyvän jäljen kokemuksistaan, mutta myös menettäneet jotain itsestään. Ehkä oireena tästä on elokuvan kuvarajaus, joka jättää säännöllisesti päälaen pois muistelijoilta niin heidän nykyisyydessään kuin lapsuuden valokuvissaankin.