Sano että rakastat mua valkokangas

Kotimaassaan Ruotsissa Sano että rakastat mua -elokuva on synnyttänyt keskustelua, ja kerännyt myös arvostusta. Elokuvan kuvaamille tapahtumille on perustansa, ja nuorten arvomaailman sekä moraalin pohtiminen olisi suotavaa meilläkin. Länsinaapurin hyvinvointiyhteiskunnan ongelmia on tilitetty elokuvissa ylipäätään paljon monipuolisemmin ja vakuuttavammin kuin meillä. Kerskakulutukseen koulitun keskiluokan uumenista on ruotsalaiselokuvissa löydetty syvää inhimillistä rappiota, jonka yksi lohduttomimmista kiteytymistä oli Björn Rungen taannoinen Suusta suuhun (2005).

Puleeratun julkisivun suojissa itsekeskeisesti pahoinvointiaan rypevien aikuisten jättämä perintö tuleviin sukupolviin ei ruotsalaiselokuvissa esittäydy kovin kauniina. Lukas Moodyssonin Fucking Åmal (1998) on kenties tunnetuin esimerkki nuorison tilaa käsitelleistä elokuvista, ja tematiikkaa on sivuttu ja osin syvennettykin sittemmin useissa muissakin ruotsalaistuotannoissa. Daniel Fridellin ohjaama Sano että rakastat mua on moraalikäsittelyltään eräs merkittävimmistä länsinaapurin elokuvista, joita meillä on viime vuosina teatterilevityksessä nähty.

Kännyköillä ja tietokoneilla sosiaalista verkostoaan levittävien nuorten elämä on ruotsalaisdraamoille tyypillisesti kuvattu uskottavasti. Jopa niin uskottavasti, että aikuiskatsojan saattaa olla vaikea löytää elokuvasta samaistuttavia hahmoja, sillä teinit ovat sosiaalisilta taidoiltaan ja tunne-elämältään kehittymättömiä. Heidän käyttäytymisensä ja monet ratkaisunsa tuntuvat aikuisesta suorastaan järjettömiltä. Ainakin omien reaalitodellisten kokemusteni mukaan teini-iän kasvuprosessissa on kyse juuri tästä.

Ruotsalaiselokuvan henkilömaailma on monikulttuurinen, tai ehkä paremmin sanottuna kyse on ruotsalaistuneesta monietnisyydestä, jossa eri taustoista kotoisin olevat nuoret on sulautettu, tai he ovat sulautuneet, ruotsalaiskulttuuriin. Tekijöitä ei voi moittia ainakaan rohkeuden puutteesta, kun asetelmassa seksuaalisesti huikentelevainen afrikkalaistaustainen tyttö raiskataan ruotsalaisen ja arabitaustaisen nuoren toimesta.

Toisena käsikirjoittajanakin toiminut Fridell kykenee kuitenkin taitavasti väistämään asetelman selkeän tulenarkuuden kuvaamalla nuoret osaksi nykyistä ruotsalaisuutta ja ruotsalaisyhteiskuntaa. Teinien käyttäytymisen selittäviksi taustoiksi ei tarjota kulttuurieroista kumpuavia arvokäsityksiä ja moraalia, vaan äärimmäisen pinnallistunutta kulutusyhteiskuntaa, jossa aidot tunteet ja sosiaalisuus ovat saaneet väistyä paljaspintaisen seksuaalisuuden ja keinoja kaihtamattoman menestyksen ja suosion tavoittelun tieltä. Aidon välittämisen väliin jättäneet vanhemmatkin tarjoavat vain ostettavia verukkeita. Kohtaus, jossa raiskauksen kokenut Fatou murtuu lopullisesti, on sijoitettu yltäkylläiseen tavarataivaaseen.

Elokuvan raiskauskohtaus on karu. Äärimmäinen väkivallanteko esitetään yhtä luotaantyöntävänä kuin Gaspar Noén Irréversiblessa (2002). Joukkoraiskauksen veristä jälkikuvaa on myös yhtä vaikea pyyhkiä mielestään kuin Elem Klimovin teoksen Tule ja katso (Idi i smotri, 1985) kohdalla. Nuorten ruotsalaisnäyttelijöiden suoriutumista rankasta kohtauksesta voi vain hämmästellä.

Pysähdyttävintä elokuvassa on kuitenkin se, että jopa itse raiskausta – niin repivästä väkivallanteosta kuin kyse onkin – julmempana todentuu teinien maailma, jossa psyykkinen ja myös fyysinen väkivalta ja vallankäyttö näyttäytyvät kaikessa raakuudessaan. Ihmisyyden kasvuprosessin murroskohdassa paljastuvat käyttäytymisemme ilmiöt voivat olla niin äärimmäisiä, että niiden vakavuuden tunnistaminen ja tunnustaminen saattavat olla vanhemmille todella vaikeita kynnyksiä ylitettäviksi.

Yhteiskunnassamme yhteisesti tunnustettujen arvojen lisäksi moraalin lähtökohta on kotona. Rakkauden ja terveen omanarvontunteen pitäisi olla jokaisen oikeus, ja tämän elokuva lopuksi osoittaa. Onneksi osoittaa, sillä näin elokuva nousee toivon tukahduttavasta murheenalhosta ja kykenee toimimaan terveen ja tarpeellisen arvokeskustelun synnyttäjänä ilman saarnaavuuteen lankeamista.