Räyhä-Ralf valkokangas

Ralfilla (Niko Saarela) on jo kolmen vuosikymmenen ajan ollut työ videopelin pahiksena. Sen minkä Ralf hajottaa, Fiksari-Felix (Riku Nieminen) korjaa taikavasarallaan. Felix saa tietenkin kaiken kunnian muiden pelihahmojen hylkiessä Ralfia, jonka karun ulkokuoren alla sykkii hyvä sydän. Pelihallin sulkeuduttua tämä lempeä jätti haaveilee sankaruudesta ja käy pahisten vertaistukiryhmässä purkamassa tuntojaan.

Lopulta Ralf tekee uhkarohkean tempun ja hyppää pois omasta pelistään keskelle hurjaa räiskintäpeliä tavoitteenaan saada sankarin mitali. Siellä Ralf kohtaa kovapintaisen kersantti Calhounin (Elina Knihtilä), joka johtaa sotajoukkoja taistelussa hirviö-ötököitä vastaan. Sattumusten kautta koko porukka päätyy Sugar Rush -nimiseen peliin, jossa karamellisen söpö Nelli Karamelli (Iina Kuustonen) haluaisi ajaa kilpaa mahdollisuudesta olla ihan oikea pelihahmo, mutta esteet seuraavat toinen toisiaan. Lopulta Ralf saa tilaisuuden olla todellinen sankari.

Videopelikulttuurin arvostus on ollut viime vuosina huikeassa nousussa ja Räyhä-Ralfin voi myös nähdä mukavana hatunnostona tälle pitkään väheksytylle maailmalle. Elokuvasta on kiva bongailla tuttuja hahmoja ja pelien nimien muunnokset hykerryttävät, joskin käännökset luonnollisesti vesittävät tätä hieman. Animaatiossa on hauskoja yksityiskohtia ja teräviä huomioita erilaisista peleistä kautta aikojen. Kohderyhmänä onkin luultavasti lasten sijaan videopelien kanssa aikuisiksi varttuneet, jotka nyt voivat mennä oman jälkikasvunsa siivellä leffateatteriin. Ajatus, että pelihahmot ovat peleissä vain töissä kuten ketkä tahansa duunarit, on hauska, ja tästä olisi voinut repiä vielä enemmän hupia. Ideahan on pitkälti sama kuin Toy Story -elokuvissa, joissa salattua elämää viettävät lelut.

Elokuvan ohjaaja Rich Moore on ohjannut muun muassa Futuramaa ja Simpsoneita. Räyhä-Ralf onkin ammattilaisten työtä joka suhteessa. Homma pysyy kyllä joten kuten hallinnassa, mutta vain täpärästi. Elokuvaan on yksinkertaisesti tungettu aivan liikaa tavaraa. Räyhä-Ralf on ihan viihdyttävä pätkä, mutta siitä uupuu sydäntä ja sanomaa. Kyllä sen mainiosti kerran katsoo, mutta klassikoksi siitä ei ole. Se on aivan liian epäoriginaali ja sekava. Päällekkäisiä juonia riittää kuin Pacmanilla syötäviä pisteitä: loputtomasti.

Hahmosuunnittelu ei ole myöskään kaikkein onnistuneinta. Esimerkiksi Karkkimaailmaa hallitseva Karkkikunkku (Jarkko Tamminen) on aivan järkyttävän ärsyttävä sutaisu. Maisemat sen sijaan ovat upeasti tehtyjä, samoin erilaiset pinnat ja materiaalit. Valtaosa elokuvasta sijoittuu erilaisten karkkien täyttämään pelimaailmaan ja se onkin uskomattoman herkullista katsottavaa, kiitos 3D-animaatiotekniikan.

Animaatiostudiona Disney on ilahduttavasti onnistunut uudistamaan ja modernisoimaan tyyliään ja esimerkiksi sukupuoliroolien kuvaamisen tapaa. Kaukana ovat kuitenkin päivät, jolloin Disney oli animaatiomaailman kiistaton ykkönen ja ylivertainen laaduntae. Omaperäisimmät ja kunnianhimoisimmat animaatioelokuvat tulevat nykypäivänä ihan muualta.

Positiivisena lisähuomiona mainittakoon, että Räyhä-Ralfin alkukuvana esitetään viehättävä lyhytpiirretty Paperirakkautta (Paperman, 2012). Rakkaustarinan kertova lyhäri on toteutettu aivan uudella tekniikalla, jossa yhdistetään tietokone- ja perinteistä käsin piirrettyä animaatiota. Pisteet Disneylle ihastuttavan alkukuvaperinteen sitkeästä vaalimisesta!