Open Water valkokangas

Efektitehtailun ja fantasiamaalailun myötä nykyelokuva on kadottanut kosketuspintansa niihin luonnollisiin arkkimyyttisiin peruselementteihin, joihin käsinkosketeltava todellinen pelko perustuu. Pimeä metsä, pohjaton meri, eksyminen ja hylätyksi tuleminen ovat niitä asioita, joita rationaalisinkin ihminen vaistonvaraisesti kammoksuu. Näitä perimmäisiä yksinkertaisuuksia The Blair Witch Project (1999) hyödynsi aina omaksi ilmiökseen asti. Käsivaralla kuvatussa halpiksessa ei juuri tapahtunut saati näytetty mitään, silti se saavutti sen maagisen pelottavuuden asteen, josta moni silmänkääntötemppuihin luottava kauhuelokuva voi vain haaveilla. Idealtaan nerokkaan elokuvan lopullisessa toteutuksessa oli kuitenkin toivomisen varaan.

Open Water on Blair Witch Projectin hengenheimolainen. Synkkä metsä on vaihtunut ihmiselle vielä tuntemattomampaan avomereen. Vaikka tekijätiiminä on toiminut elokuvan saralla tuntemattomampi sukellusta harrastava aviopari Chris Kentis ja Laura Lau, niin lopputulos on elokuvallisesti onnistunut taidonnäyte, joka salpaa katsojansa vähäeleisin keinoin harvinaisen intensiiviseen jännitteeseen – ainakin ne katsojat, joille meri on muunkinlainen kokemus kuin vain ruotsinlaivan baaria inhottavasti keikuttava etäinen häiriötekijä.

Kyseessä ei ole tyypillinen "tapahtui tosielämässä" -tarina, vaan todellisista tapahtumista ideoitu tragedia, joka on toteutettu kengännauhabudjetilla dokumentaristiseen tyyliin. Elokuva kertoo nykypäivän kiireen rasittamasta avioparista, joka lähtee lomalle valtameren aaltojen ääreen. Estääkseen itseään lankeamasta kannettavan tietokoneen kiroukseen Susan (Blanchard Ryan) ja Daniel (Daniel Travis) osallistuvat avomerelle suuntautuvalle sukellusretkelle. Inhimillisen virheen seurauksena heidät unohdetaan merelle. Susanilla ja Danielilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä odottamaan pelastusta arvaamattoman meren armoilla.

Skenaariossa on sinällään kasassa kaikki perinteiset ainekset puisevaan pelastustarinaan ja siirappiseen parisuhdedraamaan, mutta tekijöiden luottamus yksinkertaiseen asetelmaan ja ennen kaikkea mereen mystisenä elementtinä luo elokuvaan hiipivään jännitteen suuresta tuntemattomuudesta uivien haiden vanavedessä. Kentisin ja Laun tietämys merestä ja sukelluksesta näkyy elokuvan mahdollisimman realistisessa ja uskottavassa kuvastossa, jonka rinnalla Susanin ja Danielin suhde ääritilanteissa kumpuavine reaktioineen on täysin yhteismitallinen.

Open Water on kuvattu merellä oikeiden haiden parissa ilman ainoatakaan erikoistehostetta tai trikkikuvaa, ja tämä autenttisuus on hyödynnetty huikeana atmosfäärinä. Lukuisat haielokuvat ovat poikkeuksetta maalanneet kolmioevästä mielikuvaa arvaamattomana ja ihmisiä tarkoituksella jahtaavana myyttisenä petona. Open Water luonnollisesti hyödyntää tätä vallitsevaa pelkoa, mutta piirtää haista luonnollisemman kuvan meriekosysteemin toimijana, joka ilmestyy paikalle hyödyntämään ravintoketjun vahingoittunutta ylijäämää. Meren mittakaavassa tätä ylijäämää ovat myös unohdetut sukeltajat. Rannattomassa horisontissa kahden ihmisen kokema inhimillinen tragedia ja viimeiseen asti viety taistelu pelastuksen toivossa on tunnelmiltaan ja kuviltaan piinaavinta materiaalia, mitä vähään aikaan on valkokankailla nähty. Ja mikä tehokkainta: pelkoa ei luoda näyttämällä, vaan tunnelman ja mielikuvien rakentelulla. Pelon, paniikin ja kauhun ydin on ihmisessä itsessään.

Kentis ja Lau eivät myöskään ryöstöviljele ilmeistä perusasetelmaa ihmisen kokeman modernisaation väistämättömästä vieraannuttamisvaikutuksesta suhteessa luontoon. Näin he eivät myöskään käännä postikorttimaiseman eksoottista luonnon paratiisia kehityksen viholliseksi tai toiseudeksi, vaan todellisuudeksi, joka asettaa ihmisen oikeaan mittasuhteeseen luonnon kanssa. Ihminen on muiden eliölajien rinnalla vain yksi osatekijä koko ekosysteemissä ja kehityksestään riisuttuna alaston ja avuton oman itsensä uhri, joka vasta ääritilanteessa kykenee havaitsemaan elämän todellisia merkityksiä kaukana keinotekoisuuden luomasta turvallisuuden ja helppouden illuusioista. Vavahduttavin inhimillinen tragedia on havaita tämä tosiasia.

Open Waterin katsojan tajuntaan jättämä loppukuva on yhtä piinaava kuin Lars von Trierin Dancer in the Darkin pysyvään muistiin ankkuroima loppusulkeuma. Valtaelokuvalle tyypillisen katarsiksen sivuuttaminen pakottaa katsojan jäämään teatteriin odottamaan valojen syttymistä, jotta paluu todellisuudeksi mieltämäänsä keinotekoisuuden luomaan turvallisuuden illuusioon olisi mahdollista.

Pienistä puutteistaan huolimatta tinkimättömälle ja tavanomaisia kerrontakonventioita haastavalle teokselle ei voi antaa kuin tunnustusta.