My Son The Fanatic valkokangas

Ja vielä tarkemmin sanottuna jälkiteollisessa Pohjois-Englannissa. My Son the Fanatic tapahtuu Bradfordissa, Manchesterin lähellä, kaupungissa, jolla on kookkamman naapuripitäjänsä kanssa yhteinen suuri menneisyys tekstiilialalla. Englantilaisissa nykyelokuvissa, kuten suurmenestyksessä Housut pois, on nähty näitä rähjäromanttisia punatiilimaisemia viime aikoina enemmänkin. Toinen brittiläisiä kiehtonut teema on erilaisten kulttuurien yhteentörmäykset. Tällä kertaa aihe on kiinnostanut kirjailija-elokuvantekijä Hanif Kureishia, joka on tehnyt elokuvan käsikirjoituksen oman novellinsa pohjalta. Ja tällä kertaa yhteen törmäävät englantilaisuus, pakistanilaisuus ja islam.

My Son the Fanatic on jokseenkin pienimuotoinen elokuva, jossa käsitellään satiirin keinoin "vakavia" aiheita, kuten rasismia, uskonnollisia ääriliikkeitä, seksuaalisuutta ja yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Elokuvan satiiri on onnistunut - eli se on hauska - mutta toisinaan sen huumori on myös niin mustaa ja poliittisesti epäkorrektia, että on vaikea tietää missä kohdassa "saa" nauraa ja missä ei. Toisaalta on hyvä muistaa, että niin käsikirjoittaja kuin ohjaajakin ovat kotoisin elokuvan kuvaamasta siirtolaisympäristöstä ja että elokuvan päähenkilön koukeroinen pakistaninenglanti on ainakin välillä tarkoituksella huvittavaa.

Parvez (Om Puri) on Englantiin muuttanut pitkiä päiviä tekevä pakistanistanilainen taksikuski. Hänen poikansa Farid (Akbar Kurtha) on menossa kihloihin valkoisen poliisipäällikön valkoisen tyttären kanssa. Tämä toteuttaisi isä Parvezin 30-vuotisen haaveen noususta osaksi oikeaa englantilaista yhteiskuntaa. Pojan ja poliisin tyttären suhde alkaa kuitenkin rakoilla, ja poika alkaa käyttäytyä muutenkin omituisesti, esimerkiksi myydä hänelle ennen niin tärkeitä tavaroita. Parvezin usein kyydittämä prostituoitu nimeltä Bettiina (Rachel Griffits), jolle Parvez yhä avoimemmin kertoo ongelmistaan, ehdottaa pojan oudon käytöksen syyksi huumeita. Bettiinan puolestaan iskee silmänsä kaupunkiin saapuva saksalainen liikemies (Stellan Skarsgard), josta tulee sekä Parvezin että Bettiinan kanta-asiakas. Taksikuski huomaa joutuvansa näiden eri ihmisten päämäärien ja arvomaailmojen väliin.

Esikaupunkien Buddhan Pojan Paluu (?)

My Son the Fanaticin ohjaaja ja näyttelijät ovat itse asiassa tehneet varmaa ja hienoa työtä, mikä heti todettakoon. Tämän elokuvan yhteydessä on kuitenkin vaikea olla puhumatta enemmän sen käsikirjoittajasta kuin muista sen tekijöistä. Näytelmäkirjailijana aloittaneen Kureishin käsikirjoituksia on nimittäin filmatisoitu menestyksellä ennenkin: Poikien pesulan (My Beautiful Laundrette, 1986) käsikirjoitus oli Oscar-ehdokkaana. Myös Sammyn ja Rosien naimapuuhat (Sammy and Rosie Get Laid, 1988) on esitetty Suomessa, kuten myös Levottomat kadut (London Kills Me, 1991), jonka käsikirjoittaja Kureishi myös ohjasi. Parhaiten mies kuitenkin tunnetaan romaaneistaan Esikaupunkien buddha (1990) ja Musta albumi (1995). Näistä varsinkin edellinen oli suuri arvostelu- ja myyntimenestys, ja se muutettiin myös TV-sarjan muotoon.

Kaikkia yhdistää rennon kerronnan, tummanharmaan huumorin ja vakavien, vaikeiden aiheiden yhdistäminen toisiinsa. Niissä toistuva teema on ulkopuolisuus jossain kulttuurissa - tässä tapauksessa siis englantilaisessa - ja sitä seuraava identeetin etsintä. Tämä etsintä on ikuisuusteema jos mikä, mutta myös ilmeisen pohjaton innoituksen lähde kaikille maailman vähemmistöjen edustajille. Kuuluisia uudempia "rotuelokuvia" on esimerkiksi uusiseelantilainen Kerran sotureita, kuten myös ranskalaisen Marc Kassovitzin ja yhdysvaltalaisen Spike Leen työt.

Kuten Kureishi itsekin toteaa, hän haluaa aina tehdä "monimutkaisen sekoituksen" tällä kertaa "uskontoa ja seksuaalisuutta, vapautta ja itsehillintää, rakkautta ja syntiä". My Son the Fanatic yhdistää teollisen vallankumouksen, siirtolaisuuden, uskonnolliset ääriliikkeet ja yhteiskunnan tilan epätavalliseen rakkaustarinaan. Tällainen sekoittelu on tietenkin hienoa ja kunnianhimoista, mutta se voi olla myös rasite elokuvan sujuvuudelle, jos yhdistely käy liian päälleliimatun tuntuiseksi. Tästä myös seuraa, että elokuva tuntuu välillä ilmaisultaan irtonaiselta ja persoonalliselta, välillä taas turhan kirjalliselta ja jopa paperin makuiselta.