Monster's Ball valkokangas

Monster’s Ball sijoittuu Yhdysvaltojen helteiseen etelään. Tarina purkautuu kahden eri perheen näkökulmasta. Vanginvartijaperhe asuu kolmessa polvessa saman katon alla. Vanhin heistä (Peter Boyle) on äkäinen neekerinvihaaja, joka on pyrkinyt kasvattamaan pojastaan (Billy Bob Thornton) ja pojanpojastaan (Heath Ledger) mallirasisteja. Ilmassa on vihaa. Toisaalla samassa pitäjässä elää musta perhe, jonka isä (Sean Combs) kohtaa sähkötuolin. Jäljelle jäävät riutuva leski (Halle Berry), ylipainoinen pikkupoika (Coronji Calhoun) sekä syvenevä köyhyys. Ilmassa on epätoivoa.

Kun epätoivo ja viha kiertyvät toisiinsa, seuraa syvästi kiinnostavaa tulkintaa ihmispsyyken selviytymismekanismeista. Monster’s Ballin käsikirjoitus puolestaan tarjoaa henkilöilleen täyslaidallisen selviydyttävää tylyjen lähtöasetelmien jälkeenkin.

Marc Forsterin (s. 1969) ohjaama elokuva sulkeutuu lopulta puhtaaksi rakkauselokuvaksi. Olisi helppo sanoa, että yhteiskunnallisten teemojen sekaan heitetty naisen ja miehen välinen rakkaus on yltiöhollywoodilaista katsojien kalastusta imelimmillään. Monster’s Ballissa ratkaisu ei kuitenkaan ole päälle liimatun oloista juonen tilkettä, vaan perusteltu elementti teemalle nimeltä armo.

Jo vuonna 1995 valmistuneen Monster’s Ballin käsikirjoituksen kirjoittajat Milo Addica ja Will Rokos olivat poikkeuksellisen tarkkoja teoksensa käsittelyn suhteen. Suuret tähdet, kuten ohjaajat Sean Penn ja Oliver Stone olivat vuosien varrella kiinnostuneita Monster’s Ballista. Käsikirjoittajat eivät kuitenkaan halunneet päästää "monsteria" huippupalkkioita ryöväävien ohjaajien tai näyttelijöiden käsiin, sillä suuret budjetit merkitsivät suuria kevennyksiä käsikirjoitukseen. Berry ja Thornton näyttelivätkin elokuvassa vain murto-osalla normaaleista palkkioistaan, ja ohjaaja Forster on indie-tekijä takanaan vain kaksi pientä elokuvaa.

Kaikki tämä kompromissittomuus näkyy ja kuuluu elokuvassa. Intensiivinen kokonaisuus aiheuttaa katsojassa sekä henkisiä että fyysisiä oireita, sanalla sanoen tuntemuksia. Käsikirjoituksessa ja ohjauksessa miellyttää myös se, ettei se väitä mitään eikä osoittele ketään. Monster’s Ball on onnistunut yritys jäsentää maailman helvetillisyyttä. Maltetaan katsoa mitä pahuuden takaa löytyy. Käsikirjoittajien mukaan ikävin ehdotus hylättyjen tuotantoyhtiöehdokkaiden taholta oli lisätä käsikirjoitukseen dialogia. Hiljaisuushan voisi käydä ahdistavaksi… elokuva onkin harvinaisen hiljainen, ankara ja dialogiltaan paikoin suorastaan akikaurismäkeläinen ollakseen amerikkalaista tuotantoa.

Kuin varkain kulkevat seksuaalisuus ja kuolema käsi kädessä läpi elokuvan. Harvassa ovat näin lakoniset ja toisaalta eläimelliset seksin kuvaukset, jotka huutavat kuoleman läsnäoloa. Edelleen elokuvassa tarjoillaan symboliikkaa valkoisista muovilusikoista ruskeaan jäätelöön. Onneksi banaalius vältetään, eikä toisaalta valita myöskään nykyään niin populaaria kyynistä tai ironista kerrontaa.

Halle Berry oli menettää osansa kauneutensa tähden, mutta hänet valittiin, koska hän oli paras. Hän onkin typerryttävän hyvä. Oscar pääsi kerrankin oikeisiin käsiin. Myös Billy Bob Thornton on maineensa veroinen näyttelijä. Hän ei lyö yli eikä ali. Kaiken kaikkiaan Monster’s Ball laukaisee katsojassa samaa eksistentiaalista stressiä kuin vaikkapa Philip Ridleyn elokuva Lapsuuden loppu (1991) ja Darren Aronofskyn elokuva Unelmien sielunmessu (2000). Sitä olemisen ongelmaa, joka oli jo Hamletillekin tuttua.