Köln 75 valkokangas

Jatko-osien ja jaettujen universumien maailmassa on monesti kysytty, onko Hollywoodista ja elokuvilta ylipäätäänkin tarinat lopussa. Vastaus on tietenkin ei, kuten valtava volyymi alkuperäisiä elokuvia joka vuosi todistaa. Kysymys on siitä huolimatta toisinaan houkutteleva, sillä katsojana altistuu paljon toistolle ja laiskuudelle. Siksi ideoiden loppumisen vastakohdaksi voikin esittää, että pieniä ja tuntemattomia tositarinoita on niin paljon, että niitä kaikkia ei koskaan olisi mahdollista filmata. Köln 75 on yksi näistä tarinoista.

1970-luvun alkupuolella nuori Vera (Mala Emde) on jazzin pauloissa. Vapaa elämä löytää merkityksen ja taloudellisen tukipilarin, kun hänen vahva luonteensa avaa ovet keikkojen järjestämisen maailmaan. Tämä tie johtaa suuripiirteiseen projektiin saada edelläkäyvä pianisti Keith Jarrett (John Magaro) esiintymään Kölnin oopperatalossa.

Kuvaus nuorten elämästä 1970-luvun Saksassa on itsessään kiinnostava premissi. Kyseessä on kulttuurillisen murroksen ja poliittisen epävakauden aika, jota on kuvattu elokuvissa kuten Baader Meinhof Komplex (Der Baader Meinhof Komplex, 2008). Köln 75 lähestyy kuitenkin mahdollisia yhteiskunnallisia teemoja enemmän estetiikan kuin sisällön kautta. Päähenkilöt ovat poliittisesti aktiivisia ja alakulttuurin fanaatikkoja, mutta heidän suhteestaan kumpaankaan ei opita juuri mitään. Kai nuoret nyt vain ovat sellaisia, niin tuntuu kuuluvan elokuvan tylsä järkeily.

Samalla ylenkatseella menee läpi myös moni muu asia. Veran kipeä suhde hänen vanhempiinsa, erityisesti isään (Ulrich Tukur), selitetään yhdessä, joskin kohtuullisen toimivassa kohtauksessa. Dynamiikka elämältä enemmän haluavan nuoren ja rajoittavan isän välillä on tässä kohtaa niin kulunut, että tarvitaan enemmän tämän asetelman oikeuttamiseksi.

Elokuvan ulkonäkö on yksi sen vahvuuksia. Tunnelmallisen kellertävä retrovärisävy on usein läsnä, ja tuo tapahtumiin tarvittua cinemaattista ulottuvuutta. Lisäksi se tuo ihmisten kasvoihin, erityisesti uupuneeseen Jarrettiin ja vaikea työtehtävän saaneeseen musiikkijournalistiin (Michael Chernus) epätäydellistä luonnetta. Stressi ja vastoinkäymiset saavat lisää uskottavuutta, kun niiden sallitaan näkyä ihmisestä hikenä ja ryppyinä.

Toteutus ei ole kuitenkaan ongelmaton. On hetkiä, jolloin tapahtumatila tuntuu keinotekoiselta. Jotkin kohtaukset baareissa, keikoilla ja kadunkulmissa eivät pysty uskottavasti luomaan vaikutelmaa kuvan ulkopuolisesta tilasta. Ehkä budjettirajoitukset ovat vaikuttaneet tähän, mutta miljööt ilmenevät hetkittäin tilallisesti rajoitettuna ja epäuskottavina.

Kerronnallisesti Köln 75 on ehdottomasti viihdyttävä, mutta myös hajanainen. Pitkälti ensimmäisen puolikkaan kattava kuvaus Veran etenemisestä musiikkiteollisuudesta on toimivaa, joskin arkista. Toisella puolikkaalla pieni tarina kuitenkin sotkeentuu henkilökuvakseen Jarrettista, joka tapahtuu täysin eri sävellajissa. Vaikka tarinat kohtaavat, ei kumpikaan ehdi tulla todella kokonaiseksi.

Jos tämä ei ole riittävästi rikkomaan draaman rytmiä, aika ajoin päänsä nostava metakerronnallinen kameraan puhuminen ja jazzin hienouksien rautalangasta vääntäminen ainakin on. Tekijöiden olisi pitänyt valita, ovatko he tekemässä hyvän mielen elokuvaa, jota kuka tahansa voi katsoa, vai jazz-tietämystä hyödyntävää kertomusta tietystä hetkestä yhdelle alan huipuista. Vaikka naimakauppa näiden välillä ei ole mitätöinnin arvoinen virhe, se rajaa teoksen potentiaalin hyvästä elokuvasta ohimenevään viihdykkeeseen.

Köln 75 on ehdottomasti kertomisen arvoinen tarina. Siitä rakentuvan elokuvan vesittää tietämättömyyden puute siitä, minkä yleisön ehdoilla se halutaan kertoa. Kaikki alkaa julistuksella, että tämä on elokuva mestariteoksen synnyn prosessista ja rattaista. Harhautuminen jazz-mytologisointiin ja genren historialliseen kehitykseen vie fokuksen itse tarinalta, joka jää vajavaiseksi. Jos hyppysissäsi on hyvä juttu, anna sen kantaa.