Keeper valkokangas

Osgood Perkins on muutamassa vuodessa tehnyt itsestään nimen kauhuelokuvien kentällä. Longlegsin (2024) yliluonnollinen versiointi Uhrilampaista keräsi kiitosta ja The Monkeyn (2025) kostava leikkikaluapina purjehti sen vanavedessä Suomen valkokankaille. Tällä kertaa Perkinsin uusin elokuva ei ole kuitenkaan hänen käsialaansa, vaan Keeperin on kirjoittanut myös tänä vuonna ensi-iltansa saaneen haikauhun Dangerous Animalsin (2025) kirjoittaja Nick Lepard.

Liz (Tatiana Maslany) on menossa miesystävänsä (Rossif Sutherland) mökille viettämään yhteistä aikaa. Mökki on lasia ja avoimia tiloja, missä ei tunnu pääsevän karkuun naapureiden katseilta, mutta onneksi lähistöllä asuu ainoastaan Malcomin serkku Darren (Birkett Turton). Paikan ja ajan hämärtyessä heijastukset menneisyydestä alkava tunkeutua Lizin uniin.

Perkins on osoittanut aikaisemmilla elokuvillaan olevansa mestarillinen ilmapiirin ja jännitteiden luomisessa, mutta usein lopetukset tuntuva kompastuvan päämäärättömyyteen. Ne muistuttavat televisiosarjoja, joiden teko on aloitettu ennen kuin lopusta on päätetty. Samanlainen ongelma on myös Keeperissä. Avoimista lopuista tai symbolismin selittelemättömyydestä ei ole kyse, vaan hieman äkkinäisistä selityksistä lopussa, joka ei löydä sopivaa siirtymää maailman rakentamisesta lopulliseen ratkaisuun.

Uhan kuvaus on erittäin toimivasti rakennettu. Onko kyse monisukupolvisista peloista parisuhteessa vai jostain yliluonnollisesta uhasta, pidetään hienosti arvuuttelemassa katsojia. Lizin itsenäinen taiteilijasielu taistelee vanhoihin kaavoihin taittumista vastaan ja jopa matka maaseudun rauhaan tuntuu olevan epäluontevaa toimintaa hänelle. Onko taistelu perinteisiä sukupuolirooleja vastaan turhaa toimintaa, jossa sukupolvet ennen häntäkään eivät ole onnistuneet, tuntuu olevan Keeperin perimmäinen kysymys.

Kuvaaja Jeremy Cox on löytäny hienosti yhteisen kielen Perkinsin kanssa heidän aikaisempien yhteistöidensä kautta. Heijastuksia ja peilikuvia hienosti käyttävä kuvaus korostaa talon liki alttarimaisia mittasuhteita ja muotoja kuvakulmillaan ja jakaa Perkinsin rakkauden puupaneloituja seiniä kohtaan. Tunnelmaa värittää osaltaan Edo Van Breemenin oivaltava musiikki, joka tuo raikkaan otteen kauhuelokuvien äänimaailmaan.

Osgood Perkinsin kauhuelokuvat ovat omaleimaisia ja tiivistunnelmaisia. Vaikka Keeperin tunnelma laantuu loppua kohden, on se parhaimmillaan erittäin toimiva kauhuelokuva. Se tuokin mieleen Perinkisin pienemmän läpimurtoelikuvan I Am the Pretty Thing That Lives in the House (2016), jossa menneisyyden haamut piinaavat talon asukkaita. Perkins on lähellä löytää oman kaavansa, joka kantaa loppuun asti.