Katto-Kassinen valkokangas

Astrid Lindgrenin kirjaan perustuva piirretty Katto-Kassinen ei tuntunut oikealta, koska olin 80-luvulla nähnyt televisiosarjan elävillä näyttelijöillä tehtynä. Lapset voivat nauttia elokuvasta enemmän, ilman aikuisen ennakko-odotuksia. Ja Katto-Kassisen animaatiotyyli on uskollinen alkuperäisen kirjan kuvittajan Ilon Wiklandin piirroksille. Räiskyviin fantasiaspektaakkeleihin tottuneille elokuvan ulkoasu voi olla karu ja yksinkertainen.

Kerrostalon kattohuoneistossa asuvan perheen nuorimmainen, Pikkuveli, tuntee olonsa yksinäiseksi. Äiti ja isä eivät kuuntele, sisarukset Pipsa ja Poka ovat liian vanhoja leikkikavereiksi. Kunnes eräänä päivänä ikkunasta lennähtää sisään propelliselkäinen Katto-Kassinen. Kassinen on omasta mielestään maailman paras kaikessa, mutta aiheuttaa törmäilyillään Pikkuveljelle hankaluuksia. Silti hän on oiva leikkikaveri, eikä häntä saa paljastaa muille, jotka eivät uskoisi kuitenkaan.

Aikuiskatsojasta Katto-Kassinen on tylsähkö. Mitään suurempaa jännitystä tai dramatiikkaa ei löydy. Jotkin hauskaksi tarkoitetut kohdat eivät naurattaneet, enkä tiedä nauravatko lapsetkaan. Elokuvan ansio on toisaalta siinä, että perheen pienimmänkin voi viedä huoletta tätä katsomaan. Maailmassa, joka on täynnä piirrettyä väkivaltaviihdettä lapsille, on Katto-Kassinen turvallinen valinta.

Katto-Kassisessa on 73-minuuttiseksi filmiksi silmiinpistävän turhaa täytemateriaalia. Pitkät liitelyt kaupungin kattojen yllä pyrkivät luomaan ylevän mutta lämminhenkisen vaikutelman. Liitelykohtausten musiikki on ärsyttävästi plagioitu ksylofonikappaleesta, joka kuullaan muun muassa Tony Scottin True Romancessa. Lastenkaitsija neiti Lohen ja Julius-sedän äkillinen ja ennalta arvattava romanssi ei onnistu hauskuuttamaan.

Suomalaiset äänet on toteutettu hyvin. Miika Vintturi väärinymmärrettynä Pikkuveljenä sorauttaa ärrää hellyttävästi. Tom Pöysti Kassisena kuulostaa aivan Lasse-isältään, ja hoitaa suorituksensa mainiosti.