Jossain on valo joka ei sammu valkokangas

On aina tapaus, kun suomalainen elokuva saa ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla. Tässä musiikkia suureen osaan asettavassa tarinassa Pauli (Samuel Kujala) on menestynyt huilisti, joka palaa ilmeisen trauman jälkeen lapsuudenkotiinsa Raumalle. Vaikka hän ilmaisee tavoitteekseen harjoitella konserttia varten, hän löytää itsensä soittamasta kokeellista musiikkia eksentrisen Iiriksen (Anna Rosaliina Kauno) kanssa. Miten Paulin käsitys itsestä suhteutuu atonaaliseen musiikkiin ja hämyisiin taiteilijapiireihin?

Jossain on valo joka ei sammu on tälle projektille osuva nimi. Ei siksi, että se liittyisi kovin mielekkäällä tavalla elokuvan sisältöön, vaan siksi että se heijastaa, miten teos suhtautuu sitä ilmeisesti inspiroineisiin teoksiin. Samalla tavalla kuin elokuva ei tiedosta missään kohtaa nimensä yhtymäkohtaa The Smithsin kappaleeseen, se ei myöskään tajua olevansa tuhat kertaa kerrottu tarina, jonka katsoja todennäköisesti tuntee liiankin hyvin. Hyvällä elokuvalla ei ole mitään vaadetta pyrkiä ainutkertaisuuteen, mutta pompöösi nukketeatteri muiden suunnittelemilla nukeilla on ärsyttävää.

Jossain on valo joka ei sammu on mikrossa lämmitettyjä tähteitä erityisesti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen indie-elokuvista. Monesti niissä kotikaupunkinsa kerran jättäneet palaavat sinne syystä tai toisesta kohtaamaan hajoavan elämänsä ja löytämään uuden suunnan. Garden State (2004) tulee varmasti monelle auttamatta mieleen, ja arvatkaapa mitä: tässäkin elokuvassa huudetaan tyhjyyteen.

Ehkäpä ikävin asia kantaa mukana tästä perinnöstä on ”manic pixie dream girl”. Hahmotyyppi, kuten Iiris, jonka osa on olla äkkivääryydessään söpö ja johdattaa miessankari suuren oivalluksen äärelle. Tässä tapauksessa romanttisen kemian kasvaminen hahmojen välille ei ole keskiössä, mikä on ehdottomasti tervetullutta. Siitä huolimatta Iiris on olemassa pääasiassa Paulin tarpeita varten, vaikka olisi paljon mielekkäämpi hahmo asettaa teoksen keskiöön.

Teos ylpeilee musiikkinsa olevan elävänä soitettua, ja se on esiin nostamisen arvoinen asia. Live-äänitykset ovat hyvin tuotettuja ja puhtaita, jopa liiaksi suhteessa siihen, että hahmot tituleeraavat niitä kokeellisiksi ja ennen kuulemattomiksi. Vaikka tämä olisi vain hahmojen hyperbolaa, on lopputulos suurelta osin liian tarkasti sävelletyn kuuloista ja valmista. Silti, hieman valtavirrasta eroavan äänimaiseman saama suuri sija elokuvassa on toimivaa.

Sietämätöntä taas on, kun elokuva haluaa paneutua Paulin lamaantuneisuuteen ja seurata tämän elämässä ajelehtimista. Alkupuolen hetket, joissa hän kulkee ympäri Raumaa, ovat taiteetonta ajantuhlausta, joihin on lipsahtanut myös tökeröin pätkä turhaa ekspositiota miesmuistiin.

Vielä paljon pahempia ovat hetket, joissa kamera pysähtyy tarkastelemaan Paulia. Samuel Kujalan näytteleminen on pahasti kujalla, hän ei onnistu missään kohtaa nostamaan hahmon takeltelevaa puhetta ja teennäisen haurasta kehonkieltä uskottavalle tasolle. Hän vaikuttaa lähestyvän hahmoa harjoituksena, jossa on oltava vuoroin aneemisen poissaoleva tai näkyvästi ahdistunut. Karkeiden maneerien alta ei paljastu lainkaan koherenttia ihmistä.

Suorituksen ja kerronnan vajavaisuudet korostuvat kahdessa toisiinsa rinnastuvassa otossa, joissa Pauli kokee väkivaltaisen purkauksen huoneessaan. Sen sijaan, että elokuva pyrkisi lähestymään päähenkilöään hienovaraisesti, se heittää kankaalle kaikista eksplisiittisimmän, shokeeraavimman mahdollisen eleen. Näitä hetkiä ei tarvittu Paulin tarinan kertomiseen. Ne köyhdyttävät hänen hahmonsa muutamaan isoon hetkeen, jotka määrittelevät hänet.

Jossain on valo joka ei sammu on esimerkki siitä, miten tärkeää elokuvalle on tiedostaa, millä maaperällä se liikkuu. Musiikin integrointi tarinaan olisi voinut olla jotain mikä antaa sille omaperäisen leiman vastaavien elokuvien sarjassa. Toteutuksen vakavamielinen painokkuus tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta, kun sisältö on enimmäkseen monesti aiemmin ja paremmin valmistettujen aterioiden rippeitä.