Pyhä myyntitykki valkokangas

Mikähän siinä on, että Pyhän myyntitykin tapaiset viihdehenkäykset nostattavat ainakin allekirjoittaneella suupielien sijasta ainoastaan syyhy- ja väkivaltakerrointa. Vaivautuneisuuden oireina. Kertooko tämä ajasta, minusta vai mistä, mutta kun valkokankaan täyttää valkoiseen lakanaan pukeutunut Jeesus tai Buddha tai Muhammed Eddie Murphyn jumalallisessa hahmossa pyytäen meitä ihailemaan vihreän ruohon kasvua tai rakastamaan lähimmäisiämme, tekee mieli potkia joku. Ihan silkasta nautinnon halusta. Eli näin siis menee kohtapuolin opettajaksi valmistuvalla. Mutta toisaalta. Entä jos syy ei olekaan sanomassa...

...vaan elokuvassa. Ricky Heywood (Jeff Goldblum) on television ostoskanavalle mainoksia tuottavan yhtiön palveluksessa, ja kohta saamassa uudelta piinkovalta esimieheltään italialaisesta nahkapohjallisesta takalistoonsa. Ellei myynnit nouse. Tilannetta ei mitenkään paranna uusi ja näpsäkän sääriparin ja ennen kaikkea tehokkaamman työasenteen omaava työtoveritar.

Mutta sitten kuin taivaan lahjana Rickyn eteen vaeltaa herra G (Eddie Murphy), kulutusyhteiskunnan tomut henkisimpiin rakkauden arvoihin vaihtanut hempeäsilmäinen ja lempeä-ääninen konsonantti. Alun hankaluuksien jälkeen – se on pitkä juttu – matkasaarnaaja G:stä tulee Rickyn toimesta kanavan myyntitykki, joka vetää katsojat kanavalle luonnonlapseudellaan sekä rauhaa ja rakkautta -sanomallaan ja jolle suunnitellaan omaa puolituntista showta nimeltään G-piste. Mutta G:n veri vetää maailman nurmikoille. Samalla kun Rickyn työpaikka on G:stä kiinni. Joten moraalinen ongelmahan siitä syntyy.

Ketä kiinnostaa?

Tarinaansa Pyhä myyntitykki tavoittelee media- ja yhteiskuntakriittisyydellään satiiriin otetta. Mutta valitettavasti elokuva on satiiriksi liiankin alleviivaava, turhan helppo, auttamattoman sovinnainen ja toivottoman kiltti. Samalla ihmettelen, jos tässä elokuvassa tapahtuu jotain sellaista, jota et alkuminuuttien jälkeen ennakolta tiedä. Pyhän myyntitykin maailma ja asetelma, kun ovat tylsästi mustavalkoisia ja rankasti yksinkertaistettuja, mikä samalla syö moraliteetiksi tarkoitetun elokuvan tehoa.

Samalla Pyhän myyntitykin henkilöhahmot ovat elokuvateollisuuden kuluneen nuhjuisia palikoita, joita tarinasta samanlaiseen siirtelemällä ja keskenään sekoittelemalla saadaan ääretön määrä erilaisia, siis samanlaisia, elokuvia – ja vain nimeä vaihtamalla. On paha ja ilkeä rahan ja maallisen mammonan orjuuttavaa valtaa edustava, ihmisiä hyväksikäyttävä demoni. Ja hänen renkinsä, tässä tapauksessa lipevä ja aggressiivinen, nuori ja nälkäinen mainostykki. On hyvä ja puhtoinen rakkautta ja vapautta julistava, anteeksiantava vapahtaja. Ja hänen opetuslapsensa, tässä tapauksessa terveen omantunnon omaava ja rakkautta kaipaava nuori nainen. On hyvän ja pahan välisellä hämärän rajamaalla kamppaileva heikko yksilö eli siis sinä, jonka on tehtävä valinta siitä, kenelle sielunsa antaa.

On kuitenkin myönnettävä, että Pyhän myyntitykin tapainen kulunut tarina kulunein hahmoin menisi ihan sujuvasti siinä sivussa, harmittomana varaosaviihteenä, jos sen kerronnassa olisi hiukankin imua. Kohtaukset kun sattuvat kestämään kuten ruoho kasvaa. Eikä sekään sinänsä, mutta kun niissä ei tapahdu mitään, mutta puhutaan sitäkin enemmän – tyhjää lätinää. Ja lätinää ja lätinää. Eli sanoma on yksi asia, ja se miten se kerrotaan toinen.

Kuka tästä elokuvasta sitten innostuu? Se on lapsellinen muttei lapsille. Siinä on liian vähän hassunkurista toimintaa. Entä nuoriso? Edelleen liian vähän toimintaa sekä tylsää ja uuvuttavaa dialogia. Aikuiset? Heille Pyhä myyntitykki on liian simppeli ja mustavalkoinen. No kenelle tämä elokuva oikein on tarkoitettu? Arvaisin yhdysvaltalaisille. Ja Eddie Murphylle.

Kaksi nassua sanomaosastolle.