Himoshoppaajan salaiset unelmat valkokangas

Maailmantalous on hiljalleen vaipumassa yhä syvenevään lamaan ja laskusuhdanne on kiistaton tosiasia. Uusiokäyttö ja vaatimattomampi elämäntyyli ovat nousemassa suosioon. Suurieleinen merkkituotteiden esittely ja ostoksilla leveily on jo so last season. Miten tähän hetkeen sopii elokuva nimeltä Himoshoppaajan salaiset unelmat?

Elokuvan sankaritar Rebecca Bloomwood (Isla Fisher) on journalisti, joka ei pysty vastustamaan kauppojen houkuttelevaa kutsua ja hän onkin kerryttänyt mittavan kenkäkokoelman ohella huomattavan potin luottokorttivelkaa. Epäonneksi toimittajan työt puutarhalehdessä päättyvät ja uusi työ täytyy löytää pian. Rebecca haaveilee työstä hohdokkaassa muotilehdessä, mutta päätyy erinäisten sattumusten kautta kirjoittamaan talouslehteen. Ironista kyllä, Rebeccan kolumnista tulee hitti ja pian hänen aikansa menee tasapainoillessa etenevän uran, orastavan romanssin ja katastrofaalisen taloudellisen tilanteensa salailun välillä.

Elokuva perustuu brittikirjailija Sophie Kinsellan kirjoihin Himoshoppaajan salaiset unelmat ja Himoshoppaaja vierailla mailla. Kinsellan kirjasarja on yksi "chick lit" -kirjallisuuden kulmakiviä Helen Fieldingin luoman Bridget Jonesin ohella. Tämä nuorille naisille suunnattu kirjallisuusgenre, joka käsittelee muotia, rakkautta ja työelämää, siirtyy varsin näpsäkästi myös valkokankaalle, jolloin evoluution seuraava vaihe on "chick flick" eli kepeä tyttöleffa. Olikin oikeastaan vain ajan kysymys, milloin Rebecca seuraa Bridgetiä filmille.

Elokuvan on ohjannut australialainen P.J. Hogan, jonka hilpeän ironinen Tahdon naimisiin (1994) antoi syytä odottaa paljon myös tältä elokuvalta. Himoshoppaajan salaiset unelmat on kiistatta tyylipuhdas genrensä edustaja. Ongelmana on kuitenkin, että se on liian geneerinen, eivätkä vitsit naurata. Potentiaalia olisi taatusti ollut luoda jotain omaperäisempääkin. Onhan kantavana teemana se, mikä yleensä romanttisissa komedioissa ohitetaan: raha ja ennen kaikkea sen puute. Elokuvan hauskimpana antina näyttäytyvät ostoholistien tukiryhmään sijoitetut kohtaukset ja Rebeccaa peräänantamattomasti vainoava nihkeä perintävirkailija. Tarjottimella olisi ollut myös joukko muita loistavasti roolitettuja sivuhahmoja, joita ei hyödynnetä tarpeeksi. Jo se, että tapahtumat olisi jätetty aloilleen Lontooseen, olisi kohottanut visuaalista mielenkiintoa. New Yorkin kadut taustana alkavat olla jo läpikotaisin nähdyt.

Rebeccan roolissa nähtävä Isla Fisher on virkistävän tuore kasvo, mutta hän on varsinkin elokuvan alkupuolella roolissaan vaivaannuttavan teatraalinen vouhottaja. Tämä on varmasti perusteltuakin, sillä Rebeccasta on selvästi haluttu tehdä hyvin karikatyyrimäinen. Rebeccan kompastelu, päin seiniä käveleminen, mokailu työssään ja sekoileminen sanoissaan on kuitenkin varsin tuskastuttavaa katsottavaa.

Elokuvan puvustuksen on tehnyt legendaarinen Patricia Field, jonka kädenjälkeä ovat myös puvustukset esimerkiksi elokuvassa Paholainen pukeutuu Pradaan, tv-sarjassa Cashmere Mafia sekä niin Sinkkuelämää-sarjassa kuin myös siitä tehdyssä elokuvassa. Rebecca ei kuitenkaan luultavasti nouse samanlaiseen muoti-ikonin asemaan kuin siskonsa Sinkkuelämässä, sen verran sarjakuvamaisesti ja mauttomuuden rajamailla taiteillen hänet on puettu. Varmaa kuitenkin on, että Himoshoppaajan salaiset unelmat tulee kuulumaan jokaisen fashionistan pakolliseen oppimäärään siinä missä muutkin Fieldin edellä mainitut työnäytteet.

Vaikka elokuva varovasti kyseenalaistaakin päätöntä kuluttamista ja päätyy luonnollisesti toteamaan, että tavaraa tärkeämpää ovat ystävät ja perhe, se ei kuitenkaan astu hetkeksikään ulos pehmustetusta pseudotodellisuudestaan. Rebecca ei murehdi hiilijalanjälkeään, lapsityövoimaa tai kuluttamistaan suhteessa ilmaston lämpenemiseen. Himoshoppaajan maailmassa ei jouduta ulosottoon ja menetetä luottotietoja, sen sijaan laskut voi työntää patjan alle ja velkojia vältellä lähes loputtomasti. Lopulta asiat luonnollisesti järjestyvät. Eskapistinen katsomiskokemus saa jälleen täyttymyksensä. Himoshoppaajan salaiset unelmat täyttää kyllä genrensä sille asettamat vaatimukset mallikkaasti mutta ei nouse esiin mitenkään erityislaatuisena.