Harry Brown valkokangas

Harry Brown on helppo tiivistää: alussa kuin Gran Torino (2008) ja loppua kohden mennään Väkivallan vihollisen (1974) linjoille. Tematiikaltaan elokuva on kuitenkin köykäistä tabloiditavaraa verrattuna vaikkapa Gran Torinoon, joka käsitteli onnistuneesti yhteiskunnallisiakin aiheita ja summasi vielä Clint Eastwoodin uraa yhteen. Harry Brownissa nimiroolissa on kahdeksaakymppiä lähestyvä britti-ikoni Michael Caine, joka 1960- ja 1970-luvuilla teki paljon toimintaelokuviakin.

Alkupuolisko on lupaava ja tunnelmaltaan pysäyttävä. Elokuva alkaa kännykkäkameralla kuvatulla pätkällä jengirituaalista ja järjettömästä, satunnaisesta väkivallasta. Tästä siirrytään eläkkeellä olevan Brownin maailmaan, joka koostuu vierailuista sairaalaan vaimon luokse ja shakkipeleistä pubissa. Ränsistyneessä kerrostalossa itäisessä Lontoossa asuva Brown välttelee tiettyjä kulkureittejä ettei joutuisi vastakkain huligaanien kanssa. Huumeita kaupataan avoimesti ja väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä.

Rauhallisesti etenevä elokuva imaisee tehokkaasti pienillä yksityiskohdilla kokemaan maailman Brownin näkökulmasta. Caine näyttelee ikäistään miestä, ei nuorempaa toimintasankaria. Elinpiiri kapenee jatkuvasti ja kaduilla pelottaa yhä enemmän. Mutta näistä lähtökohdista ei edetä luotaamaan syitä tai laajempaa kontekstia nuorisoväkivallalle, vaan laitetaan Brown kohtaamaan pelkästään seuraukset. Tämä ei haittaisi, ellei elokuva niin innokkaasti tarjoaisi myös yksinkertaisia vastauksia näihin seurauksiin. Alun perusteella elokuva olisi voinut olla Vihan (1995) veroinen kuvaus yhteiskunnasta tyystin eri näkökulmasta nähtynä. Ison-Britannian suuret alueelliset ja luokkaerot tarjoaisivat tähän runsaasti materiaalia. Kutakuinkin puolivälissä siirrytään kuitenkin jakamaan oman käden oikeutta vailla vastuuta.

Tämäkään ei sinällään vielä elokuvaa lässähdyttäisi, jos alun odotukset unohtaisi. Puoliväliin asti tarina kumpuaa hahmoista, mutta jälkimmäisellä puoliskolla tarina ja kömpelöt juonenkäänteet pyörittävät hahmoja, joiden täytyy sopia tiettyyn muottiin ja käsikirjoitus sanelee mitä tapahtuu. Lupaava draama ja ajatusten herättäminen muuttuu toiminnaksi ja tavanomaiseksi vigilante-elokuvaksi, jota voisi tähdittää kuka tahansa, nuori tai vanha.

Kaukaisemman vertauskohteen elokuvalle löytää Cainen omasta Tappakaa Carterista (1971), jossa toiminta ja yhteiskunnallisten todellisuuksien kuvaaminen kävelivät käsi kädessä eikä väkivallasta luotu ratkaisua tilanteeseen kuin tilanteeseen. Siitä jäädään kauas.