Get Hard valkokangas

Koomikkopari Key&Peele sai Suomessakin juuri huomiota, kun parivaljakon toinen osapuoli esiintyi presidentti Obaman kanssa. Keegan-Michael Key esitti Obaman raivon tulkkaajaa jokavuotisella toimittajaillallisella.

Key&Peele on myös sketsisarja, joka usein käsittelee identiteettiä ja rotuihin liittyviä stereotypioita satiirin kautta. Huumori on älykästä ja odottamatonta, joskus loukkaavaakin. Räikeätkin jutut toimivat, koska taustalla on selkeä idea ja näkökulma käsiteltävään aiheeseen. Sarja ottaa kantaa rohkeasti.

Siksi yllätyin, että Will Ferrellin ja Kevin Hartin uuden Get Hard -elokuvan käsikirjoittajat ovat työskennelleet myös Key&Peelessä. Get Hardissakin huumori liittyy rotustereotypioihin, mutta tarkan satiirin sijasta lähestymistapa on enemmän farssimainen haulikolla ampuminen. Tähän syypäänä lienee myös ensikertalaisohjaaja Etan Cohen, joka aiemmin on kirjoittanut muun muassa keskimääräistä skarpimman Tropic Thunderin.

Komedialta ei voi, eikä saa odottaa poliittista korrektiutta, mutta härskiys härskiyden vuoksi päätyy helposti tympeäksi ja näköalattomaksi pukuhuonehuumoriksi. Elokuva menee siitä, mistä aita on matalin, eikä lupaavasta alusta huolimatta pääse ylitse sen sisältämistä stereotypioista. Sen huumori ei ole provosoivaa tai ennakkoluuloja haastavaa, ja se on kaukana rohkeasta. Ylitsevedetty rääviys voi tietysti sekin olla hauskaa, mutta Suomen ikäraja K-12 kertoo paljon huumorin rankkuudesta. 

Paikoitellen elokuva vain hämmentää. Homoseksin pelolle on annettu suhteettoman paljon tilaa Get Hardissa. Vankilaraiskauksesta vedetään vaivattomasti yhtäläisyysviivat homoseksiin. Elokuvan asenne homoja kohtaan on ummehtunut tuulahdus kahdeksankymmentälukua. 

Elokuvan perusidea on mainio. Ferrellin näyttelemä sikarikas sijoitusguru James on päätymässä vankilaan, ja hän pyytää paniikissa ainoaa tuntemaansa tummaihoista henkilöä valmistelemaan häntä linnakeikkaa varten. Juju on siinä, että Hartin näyttelemä keskiluokkainen autopesulan omistaja on kaukana linnakundista – James vain olettaa ihonvärin perusteella, että hän on ollut vankilassa.

Vaihtokaupat (1983) tai vaikkapa Villiä hurjempi länsi (1974) hyödynsivät omia, hieman vastaavanlaisia lähtötilanteitaan täysillä. Get Hard taas hukkaa alkutilanteen mahdollisuudet ja menee hyvin pian solmuun lähestymistapansa kanssa. Elokuvalla ei ole mitään sanottavaa. Se yrittää väittää käsittelevänsä stereotypioita, mutta sortuu niihin itse tai unohtaa ne Ferrellin improvisoinnin tieltä.

Ferrellin komiikka perustuu pitkälti improvisoituun mieslapsirutiiniin, jossa hän ajattelee ja möläyttää ääneen mitä sattuu. Hänellä ja Hartilla onkin muutama herkullinen kohtaus yhdessä. Laajalla paletilla vedettyä farssia ei ole saatu sovitettua yhteen satiirin kanssa, ja tästäkään ristiriidasta elokuva ei pääse yli. Ferrell näyttelee käytännössä omaa muuttumatonta perushahmoaan. Tälle tarinalle sopisi paremmin edes jollain tavalla ympäröivässä todellisuudessa kiinni oleva hahmo, joka voisi muuttua tapahtumien edetessä ja jonka kautta käsitellä elokuvan teemoja.

Elokuvan juoni sijoituspetoksista on naurettavan kaavamainen, joten on tavallaan siunaus, että siihen palataan vasta, kun elokuva täytyy saada loppumaan.