Eläinoikeusjuttu valkokangas

Eläinten, ja eritoten tuotantoeläinten, kohtelu nousee aika ajoin julkisuuteen synnyttäen kipakkaakin keskustelua. Monesti kohun taustalla on eläinaktivistien salakuvaama materiaali milloin tuotantoeläintiloilta milloin teurastamoilta. Aidosti järkyttävät kuvat nostavat aiheellisesti keskustelua eläinten kohtelusta mutta valitettavan usein tuohtuneidenkin kansalaisten sanat jäävät tekojen jalkoihin viimeistään kaupan hyllyllä, kun poimitaan mukaan paketti tarjousjauhelihaa.

Eläinaktivistit, kuten ilmastoaktivistit, kategorisoidaan usein sosiaalituilla eläviksi veltoiksi kaupunkilaisnuoriksi, joilla ei ole parempaa tekemistä kuin häiriköidä yhteiskuntaa vähäpätöisillä asioilla. Aktivistien tikunnokkaan nostamat tapaukset leimataan yksittäisiksi poikkeuksiksi, jotka eivät vastaa todellisuutta yleisellä tasolla. Tällä liturgialla MTK:n kaltaiset isot ja etabloituneet etujärjestöt sekä poliittiset sirkkaliisa-anttilat tapaavat vähätellä aktivistien toimia ja paljastuksia. Oivaltamatta jää, että sivistyneessä yhteiskunnassa kritiikki on avain muutokseen ja siihen, että asioita voidaan tehdä paremmin. Kyse ei ole samanmielisyydestä vaan kyvystä kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä. Ilman kyseenalaistamista mikään ei kehity.

Saila Kivelä ja Kristo Muurimaa tulivat kasvoillaan ja nimillään julkisuuteen vuosikymmenen takaisen salakuvausjupakan myötä. Heidän salakuvauksistaan nostettiin syytteitä ja asiaa puitiin oikeudessa. Kivelä jättäytyi sittemmin salakuvaamisesta mutta Muurimaa on toimintaa jatkanut. Toisaalla Saila Kivelän sisko, niin ikään aikanaan ympäristöaktivistina toiminut Mai Kivelä, on noussut vihreiden kansanedustajaksi. Kaikilla kolmella tavoitteena on eläinten oikeuksien ajaminen.

Eläinoikeusjuttu on Saila Kivelän yhdessä Vesa Kuosmasen kanssa ohjaama dokumentti, joka kattaa reilun kymmenvuoden ajanjakson käydessään läpi, miten Saila, Kristo ja Mai ovat tahoillaan koettaneet tehdä asioita tuotantoeläinten paremman kohtelun puolesta. Lähtökohtana on idealismista kummunnut aktivismi, joka vähitellen kasvaa päämäärätietoiseksi toiminnaksi vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Se tie on pitkä ja usein kivinen. Asioiden muuttaminen on mahdollista, kunhan on kärsivällinen, sillä kulttuuri käytänteineen muuttuu hitaasti, välillä muutos vaatii jopa sukupolvien vaihtumista.

Laajemmassa viitekehyksessä muutosprosessin esiintuominen on Eläinoikeusjutun kenties merkittävin anti eläinten oikeuksien puolesta puhumisen ohella. Toisaalla kyse on myös henkilökohtaisesta henkilödokumentista. Saila Kivelä kertoo dokumentissa omaa sekä siskonsa tarinaa. Aivan saumattomasti toisistaan poikkeavat tulokulmat eivät nivelly yhteen.

Eläinoikeusjutun tarinalankoja joutuu alkuun tapailemaan varsin pitkään. Kerronnallisesti haparoivalla dokumentilla ei vaikuta olevan selkeää päämäärää. Sisällöllinen jäsentyminen ottaa aikansa, ja kun tarinalangat alkavat löytyä, ne saadaan solmittua yhteen. Temaattisessa jäsentymisessä selkeä taitekohta on kohtaus, jossa Saila oikeudenkäynnin jälkeen käy tapaamassa yhtä entistä sikatilallista, jonka luona he kävivät aikanaan salakuvaamassa.

Kohtauksen myötä dokumentissa otetaan selkeä askel mikrotasolta makrotasolle. Eläinten kohtelussa on kyse tiloja laajemmasta asiasta. Eläinten kohtelua ei ratkota tilatasolla vaan yhteiskunnan tasolla. Lainsäädäntö, normit ja ruoantuotantoketju kaupasta teollisuuteen määrittävät sen, miten eläimiä arvotetaan ja kohdellaan.

Asiakäsittelyn laajentuminen olisi edellyttänyt dokumentilta syvemmälle menevää asioiden tarkastelua, toisin sanoen tutkivan journalismin kaltaista lähestymistä, jossa pysäyttävää faktaa esitettäisiin pysäyttävien kuvien lisäksi. Faktoja toki tuodaan esiin, mutta ei riittävästi, ainakaan syventävää taustoittamista ajatellen.

Kun mainitaan, että Suomessakin tapetaan vuosittain 85 miljoonaa maaeläintä, olisi mittakaavaan voitu pureutua tarkemmin. Esimerkiksi lihatuotannon tukijärjestelmä jää kokonaan huomiotta, vaikka sen merkitys on huomattava, kun rankasti tuettu lihantuotanto vääristää elintarvikkeiden hinta-asetelmia. Kaupassa jauheliha on halvempaa kuin härkäpapuvalmiste vaikka talousopin mukaan pitäisi olla toisinpäin eli korkeamman tuotanto- ja jalostusasteen tuotteen pitäisi olla huomattavasti matalamman jalostusasteen tuotetta kalliimpaa. Jos liha maksaisi sen, mitä sen kuuluisi maksaa, eläintenkin arvo olisi toinen, ja todennäköisesti myös hyvinvointi.

Kokonaan oma kysymyksensä on eläinten elämän itseisarvo, joka jää dokumentissa enemmän mutupohdinnan tasolle. Tämä toki edellyttäisi huomattavan filosofista arvokeskustelua, mikä lienee liikaa vaadittu nykytason ihmiskunnalta, jossa edes ihmiselämällä ei nähdä riittävää itseisarvoa ainakaan globaalissa mittakaavassa.

Eläinoikeusjutun ansioksi on sanottava, että dokumentissa ei sorruta itsetarkoitukselliseen traagisilla kärsimyskuvilla mässäilyyn vaan kuvat kaltoin kohdelluista eläimistä ovat kerronnallisesti motivoituja. Ne ovat myös tärkeä muistutus itse asiasta eli eläinten oikeuksista elämisen arvoiseen elämään.

Elokuvallisista puutteistaan ja kerronnan hajanaisuudestaan huolimatta dokumentin sisällöllinen arvo menee muodon edelle. Olennaisinta Eläinoikeusjutussa on sen huomioiminen, että tuomalla epäkohtia esiin ja näkyväksi, asioihin on mahdollista vaikuttaa. Yhteiskunnallinen laiva kääntyy hitaasti, mutta käännöstä voidaan myös jouduttaa. Moni suuri muotitalo ilmoitti luopuvansa turkisten käytöstä, kun kuvat turkiseläimistä ja niiden oloista kävivät julkisuudessa sietämättömiksi. Aktivismille on tilaa ja tarvetta.