Delivery Run valkokangas

Joey Palmroos on 1989 syntynyt turkulaislähtöinen, kansainvälistä uraa luova elokuvantekijä. Delivery Run on yksityisellä rahalla tehty, Joey ja Dora Palmroosin tuotantoyhtiön Arctic Renegadesin toinen kokopitkä elokuva. Ensimmäinen oli Viisi lainsuojatonta vuodelta 2023. En tiedä onko tukia haettu, mutta ilmeisestikään niitä ei ole ainakaan saatu. Joka tapauksessa Palmroosit ovat menneet läpi harmaan graniitin, keränneet itse rahat ja ottaneet tahdon riemuvoiton tekemällä toisen elokuvan.

Olen aina kunnioittanut selfmade-ihmisiä. Delivery Run toimii oivana työnäytteenä, sillä jälki on teknisesti kelpoa. Ainoastaan soundtrackille olisin kaivannut hieman vaihtelua. Rock-klassikoiden käyttö taitaa maksaa liikaa. Musiikista vastaa Tuomas Kantelinen.

Ylläksellä kuvattu Delivery Run sijoittuu Minnesotan talvisiin maisemiin. Elokuvan asetelma on simppeli: tyly maailma vastaan ruokalähetti Lee, jota esittää luonnikkaasti Alexander Arnold. Pahimpia vitsauksia Leen tiellä ovat Rebecca (Nadine Higgin), jolle ei kannata olla velkaa, ja mystinen lumiauramies (Jussi Lampi), joka putkahtelee autioille teille auraamaan Leen penkkaan.

Sääli, ettei lumiauramiehelle ole kirjoitettu kunnon dialogia ja annettu tilaa mellastaa kunnolla, sillä Jussi Lampi jos kuka osaa tehdä ilkeän pahiksen roolin. Kaikki varmaan muistavat Veikko Hopean, jota Lampi antaumuksella esitti parhaassa Vares-filmatisoinnissa V2 – jäätynyt enkeli (2007). Nyt Delivery Runista jää uupumaan todellinen uhan tuntu, tien päällä koetut tilanteet alkavat toistaa itseään. Paha hemmo olisi kannattanut vetää kunnolla överiksi.

Lumiauramiehellä on allaan massiivinen kuormuri, jonka eteen tyly aura on valjastettu muiden tielläliikkujien kiusaksi. Asetelma tuo väkisinkin mieleen Steven Spielbergin uran alkuaikojen pienimuotoisen helmen Kauhun kilometrit (Duel, 1971), jossa musta tankkiauto jahtaa yksin liikkuvaa myyntimiestä (Dennis Weaver) pitkin Kalifornian syrjäseutujen teitä.

Joey Palmroos ei kuitenkaan ole sortunut plagiointiin. Siinä missä Spielberg ei koskaan näyttänyt tankkiauton kuljettajaa, Leellä on vastassa auran lisäksi sen kuljettaja, joka asustaa vuorella kuin peikko konsanaan. Näennäisenä apunaan hädän hetkellä Leellä on tuttu Highway Patrolman Nathan, joka ei kuitenkaan ole oikein tehtäviensä tasalla.

Joey Palmroos on nähnyt ilmiselvästi paljon elokuvia. Myös niitä pienempiä tuotantoja, joita kutsutaan B-elokuviksi, kulttielokuviksi ja myös roskaksi. Delivery Runin huumori pilkahtelee outona ja äkkivääränä, kuten satunnaisen pohdiskelijan jaarituksina neuvostoliittolaisista, jotka katosivat pahalle vuorelle. Minnesotassa? Henkilöhahmot ovat vinksahteita, mutta olisin kaivannut vielä lisää eksentrisyyttä peliin. Eli hulluusruuvia olisi voinut vääntää rutkasti lisää.

Pienellä budjetilla tehty Delivery Run on ulkoisilta avuiltaan toimiva. Halpuus ei näy kuvissa, jotka enteilevät tulevaisuudessa suurempia budjetteja, joissa visioita pääsee toteuttamaan isosti. Isompia paukkuja, voisi sanoa Kaitsu Rinkinenkin, joka elokuvassa tekee aloittelijan virheen ja menee tupakoimaan bensa-asemalla. Komea tulipallohan siitä seuraa.

Leen hahmon kautta on hyvä peilata vähillä pelimerkeillä tasapainoilevan matalapalkka-alan puurtajan ja työttömänkin arkea. Elokuvan varsinainen kauhu nouseekin näistä teemoista. Lee yrittää ja yrittää, mutta joku tuntuu koko ajan työntävän kapuloita rattaisiin. Aivan kuin Leen lihaa nyhdettäisiin pauna päivässä, eikä ulospääsyä ole, sillä mikään ei koskaan tunnu riittävän. Leellä on kuitenkin unelma, jota kohti kulkea ja jonka vuoksi ponnistella. On vain jaksettava uskoa, että ehkä huomenna tulee se jättipotti, joka on ollut tuloillaan jo vuosia. Juuri tähän perustuu veikkauspelien suosio.

Delivery Run on viihdettä, jonka kesto on pidetty järjellisissä mitoissa. Budjettiaan suurempi elokuva, joka jättää odottamaan Joey Palmroosin seuraavaa elokuvaa.