Chuckin ihmeellinen elämä valkokangas

Kirjallisuuden kääntäminen audiovisuaaliseen muotoon on uniikki haaste. Ehkäpä suurin teoreettinen kysymys on, miten kertomakirjallisuudelle käytännössä välttämätön kertoja kääntyy muotoon, jossa se ilmenee aivan erilaisena. Siinä missä kirjallinen kertoja on läsnä eksplisiittisesti, elokuvassa hän piilottaa itsensä näennäisesti spontaanin tapahtumien sarjan taakse. Silti molemmat ovat yhtä vaikutusvaltaisia tapahtumien ja niiden merkityksen osalta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mike Flanaganin lähestyminen tähän tehtävään Stephen King -adaptaatiossa Chuckin ihmeellinen elämä (2024) on onneton, jopa harhainen. Läpi elokuvan oletettavasti suoraan novellin sivuilta lainattu kertojaääni (Nick Offerman), joka kuulostaa tasapaksuudessaan lähimain tekoälyltä, selittää auki valtaosan esitetyistä tapahtumista ja tunteista. Tämä on haaskausta, sillä se ryövää katsojalta tulkinnan ilon. Myös näyttelijät joutuvat tämän vuoksi esiintymään hetkittäin melkeinpä miimikkoina.

Megalomaaninen kertojaääni on ehkä raskauttavammin tuhovoimaista myös muille kerronnan tasoille. Kun kaikki yksityiskohtaisuus on korvattu äänikirjalla, on kuvakerronta sille alisteista ja tämän myötä alkeellista. Paljon on vierekkäin kävelyä tai istumista latteissa kompositioissa. Informaatio on kielessä, ja kuva on sen kahlittu orja. Hämmennystä lisää se, että Flanagan on osoittanut aiemmissa projekteissaan, kuten The Haunting of Hill House (2018), että osaa suorastaan tyylitellä, jos hetki siihen kutsuu.

Chuckin ihmeellinen elämä on vaikea, jopa mahdoton elokuva tiivistää pilaamatta sen harvoista nautinnoista suurinta. Sanotaan vaikka, että kaikki alkaa tilanteesta, jossa maailma on lopun partaalla. Entinen aviopari Marty (Chiwetel Ejiofor) ja Felicia (Karen Gillan) huomaavat molemmat sen keskellä, että mainoksia miehestä nimeltä Charles Krantz (Tom Hiddleston) alkaa ilmestyä kaikkialle tuhon laajentuessa.

Enempää ei kannata sanoa, sillä kyseessä on rakenteellisesti hyvin epätavallinen teos. Episodimaisuus ja osittainen lineaarisuuden haastaminen ovat aina kiinnostavia piirteitä, joskin tekijän osalta haastavia. Sääli että tässä tapauksessa ne eivät alkuyllätyksen jälkeen onnistu palvelemaan kokonaisen katsomiskokemuksen tuottamista. Elokuvan muodostavat segmentit, vaikka linkittyvätkin selkeillä tavoilla, eivät rakennu luontevasti toisiaan tukevaksi kokonaisuudeksi.

Kokemus muistuttaa lyhytelokuvien katsomista: eri segmenteillä on kovin vähän tilaa tai aikaa rakentaa omaa draaman kaartaan. Lisäksi tiettyjen yksityiskohtien tietoinen toisto lisää enemmän minuutteja pituuteen kuin merkitystä sisältöön. Puolitoista kuukautta sitten julkaistu Weapons (2025) on hyvä esimerkki, miten elokuvan jakaminen osioihin voi mahdollistaa perspektiivillä, tunnelmalla ja odotuksilla leikkimisen, joka suoralla linjalla kulkevassa kerronnassa purkautuisi kakofoniaan. Weapons myös välttää toistoa luottaen katsojan täyttävän aukot – Chuckin ihmeellinen elämä käyttää aikansa muuraten jokaisen hiirenkolonkin umpeen.

On kriitikon arjen helpotusta, kun elokuva vaivautuu tiivistämään vikansa muutamaan kirkkaaseen hetkeen. Alku- ja loppupuolella on kaksi oletettavasti rimmaaviksi tarkoitettua monologia, jotka edustavat kaikkea mikä on pielessä. Useita minuutteja kestävät puheenvuorot kosmisesta kalenterista ja matematiikan mahdollisuuksista puhuvat katsojalle kuin lievästi humaltunut besserwisser kaverilleen, jota ei suuremmin kunnioita. Sävy on suhteettoman saarnaava ja itsetyytyväinen käsiteltyjen aiheiden suhteelliseen tavanomaisuuteen mitaten.

Chuckin ihmeellinen elämä on ilmeisen vaikeasta materiaalista puristettu teos. Sen elämänmyönteiset pyrkimykset tulevat varmasti hurmaamaan osan katsojista. Kukoistavan kerronnan ihailijat kuitenkin pysykööt kaukana, sillä liikkuvan kuvan taian mahdollistavat ammattilaiset eivät ole päässeet lainkaan levittämään siipiään.