Bugonia valkokangas

Totuuden jälkeinen aika tuntuu muodostuneen maailmanlaajuiseksi normiksi. Voimallisimmin se ilmenee kuitenkin Yhdysvalloissa, poliittisen kulttuurin lisäksi myös ruohonjuuritasolla. Tavallisten ihmisten poteroituminen omien teorioidensa kanssa samanmielisten yhteisöihin kasvattaa omiin harhakuvitelmiin uppoutumista sekä niiden innoittamaa väkivaltaista toimintaa. Salaliittoteoreetikot, sortava yrityskulttuuri ja vääjäämätön ilmastonmuutos ovat Hollywoodin kreikkalaisen hämmentäjän Yorgos Lanthimosin uusimman elokuvan Bugonian (2025) keskiössä.

Sairaan äitinsä talossa asuva mehiläishoitaja ja salaliittoteoreetikko Teddy Gatz (Jesse Plemons) ja tämän vaikutuksenalainen kehitysvammainen serkku Don (Aidan Delbis) laativat suunnitelman lääkefirma Auxolithin johtajiin kuuluvan Michelle Fullerin (Emma Stone) kidnappaamiseksi. Internetin kaninkoloon hukkunut Teddy uskoo Michellen olevan oikeasti alien, andromedalaisten imperiumin vakooja, jonka tavoitteena on ajaa ihmiskunta orjuuteen tuhoamalla hunajamehiläiset ja maapallon elinympäristö. Serkusten suunnitelma ei kuitenkaan etene toivotulla tavalla vaan muodostuu epäonnisten sattumusten sarjaksi sekä tahtojen taistoksi.

Kuten edellisessä elokuvassaan Kinds of Kindness (2024) Lanthimosin kohteena on Yhdysvaltojen absurdeja piirteitä saava synkkä todellisuus. Tällä kertaa episodimaista kerrontaa eheämmän elokuvan taustalta löytyy eteläkorealaisen Jang Joon-hwanin ohjaama Save the Green Planet! (Jigureul jikyeora!, 2003), josta hän itse muokkasi amerikkalaisen uusintaversion käsikirjoituksen Will Tracyn kanssa ja tuottaja Ari Asterin vaikutuksesta. Lanthimosin valinta kyseisen materiaalin ohjaajaksi tuntuu erittäin sopivalta, kun mukana ovat vielä vakioyhteistyökumppanit Emma Stone ja Jesse Plemons (harmi vain, ettei Willem Dafoe mahtunut joukkoon).

Kidnappausjuonen sekä sitä seuraavan älyllisen ja fyysisen kamppailun ympärille rakentuva elokuva on ihmiskuvaltaan raadollinen, mitä kevennetään mustan huumorin keinoin kuten Lanthimosin The Killing of a Sacred Deerissa (2017). Michellen pyrkiessä vakuuttamaan Teddy ihmisyydestään pyrkii Teddy taas saamaan Donin uskomaan Michellen kataluuden ulkoavaruuden lähettiläänä. Serkut muokkaavat länsimaista kauneusihannetta ilmentävästä Michellestä hiusten ajamisella ja rasvaamisella avaruusolion näköisen, mikä tukee heidän ajatustaan tämän ulkoavaruudellisesta alkuperästä.

Käytännössä kolmen näyttelijän välille rakentuva suljetun tilan draama pelaa keskinäisellä luottamuksella sekä valtasuhteilla. Plemons on äitinsä (Alicia Silverstone) sairauden hulluteen ajamana Teddynä lähes maaninen ja debyyttinsä tekevä Aidan Delbis epävarmana Donina samaistuttava. Yritysjohtaja Michellenä Stone on hillitympi kuin hänen edellisissä rooleissaan (erityisesti Poor Things), mutta kykeneväinen manipulaatioon ja yritysjargoniin saadakseen haluamansa.

Robbie Ryanin toiseuttava kuvaus ja Jerskin Fendrixin omalaatuinen musiikki luovat maailman joka on kuin omamme, mutta jossa on jotain pahasti vinksallaan. Kärjistyksiä luodaan inhorealististen kuvien ja kevyen musiikin välisellä ristiriidalla. Georgian osalvaltion seesteisen esikaupungin alueella tapahtuva elokuva kätkee, Lynchin töiden tavoin, pintansa alle ihmisyyden pahuuden, joka ilmenee manaajamaisten näkyjen, manipulaation ja kidutuksen muodossa. Bugoniassa veri ja hunaja sekoittuvat, elokuvan nimenmukaisen antiikinaikaisen kansanuskomuksen mukaisesti.

Lanthimosin elokuva viittaa selkeästi Teddyn olevan häiriintynyt henkilö, joka elää omissa kuvitelmissaan, mutta helppojen tulkintojen sijaan satiirin lajityyppi tarjoaa mahdollisuuden useisiin lopputulemiin. Ohjaaja on lopulta pienten ihmisten ja hyönteisten puolella riistäviä ja maapalloa tuhoavia organisaatioita vastaan. Bugonian pessimistinen sanoma tiivistyy hyvin Marlene Dietrichin laulamaan Pete Seegerin folk-kappaleeseen ”Where Have All the Flowers Gone” (1955). Kaikki on luonnon tavoin katoavaista eivätkä ihmiset opi virheistään.