Bring Her Back valkokangas

Näyttää siltä, että kauhun ystävät elävät todellista renessanssia. Milloin viimeksi oli tilanne, että Robert Eggersin kaltainen johtava elokuvaohjaaja oli genren spesialisti, ja valtavirtajulkaisut keräävät jatkuvasti kehuja kriitikoilta? Ainakin suomessa loppukesän teatteritarjonta on täynnä kauhua. Viime viikolla ensi-iltansa sai Weapons (2025), ja nyt on Bring Her Backin vuoro yrittää nostattaa niskakarvoja. Danny ja Michael Philippoun ensimmäinen elokuva, Talk to Me (2022), oli enemmän kuin toimiva pelottelukimara. Tällä kertaa veljekset ovat haukanneet vielä paljon syvemmälle perheen merkitykseen ja menetyksen tuskaan.

Aikuisuuden kynnyksellä oleva Andy (Billy Barratt) ja sokea Piper (Sora Wong) ovat tiiviin kytköksen omaavat sisarukset, jotka joutuvat isänsä kuoleman jälkeen muuttamaan uuteen kotiin. Sijaisäiti Lauran (Sally Hawkins) talo on kummallinen paikka, jota ei ainakaan vähennä toisen hoitolapsen, mykän ja passiivisen Oliverin (Jonah Wren Phillips) läsnäolo. Perhetraumojen avautuessa elämä talossa alkaa ottamaan järkyttäviä kierroksia.

Kauhuelokuvan katsominen on enemmän kuin minkään muun genren osalta peliä teoksen ja yleisön välillä. Huono kauhuelokuva saattaa läväyttää kankaalle milloin vain jotain nopeaa ja äänekästä. Mahdollisesta reaktioista huolimatta tämä on harvalle mukava tapa kuluttaa aikaa. Peliin rehdisti lähtevä kauhuelokuva rakentaa katsojalle kokemuksen turvasta ja ennakoitavuudesta, illuusion siitä, että hän tietää mitä on tulossa. Vasta näissä olosuhteissa todellinen pelko on mahdollista. Bring Her Back pelaa tätä peliä poikkeuksellisen hyvin ja rehdisti. En muista milloin elokuva olisi näin systemaattisesti välttänyt jännitteen laukaisemista, minkä ansiosta sen tunnelma täyttää koko teatterin.

Syvällisempi teemoihin paneutuminen ja niiden nostaminen kauhun keskeiseksi synnyttäjäksi on yksi viimeisen kymmenen vuoden tärkeimpiä trendejä genressä. Se on tuottanut paljon kiinnostavia kokeiluja, mutta muodostunut myös ylikäytetyksi keinoksi yrittää lisätä auki selitettävää merkitystä sellaiseen, joka toimii parhaiten esitietoisella tasolla. Esimerkiksi Smile-elokuvat (2022 & 2024), tehokkaita vaikka ovatkin, käsittelevät traumaa vain päälle liimattuna sanahelinänä. Vaikea aihe täytyy ansaita sanomalla siitä jotain oivaltavaa.

Aihe onkin sekä vahvuus että elokuvan laatua rajoittava tekijä Bring Her Backissä. Tämä tuntuu henkilökohtaiselta, aidosta aineksesta raastetulta taideteokselta. Se heittäytyy syvälle rumiin tunteisiin eikä päästä katsojaa helpolla ottaen sanottavansa ihailtavalla vakavuudella. Se, mitä teos sanoo, ja miten se lähestyy kysymyksiään, on harmillisen asetelmallista. Ihailtavasta tunnekylläisyydestä huolimatta on pieni pettymys, miten tutuista paloista teoksen isot linjat on rakennettu. Emotionaalista voimakkuutta syö entisestään se, että samoja motiiveja moukaroidaan katsojan päähän uudelleen ja uudelleen sen sijaan, että niitä yritettäisiin kehittää eteenpäin

Samoin kuin Philippouiden edellisessä elokuvassa suoritusten orgaanisuus kannattelee niitä elementtejä, jotka eivät ole mintunraikkaita. Hahmojen persoonallisuudet eivät ole kaikista monisävyisimpiä ja aidot yllätykset tyrehtyvät turhan aikaisessa vaiheessa, mutta omistautuneet näyttelijät saavat katsojana uskomaan tähän tarinaan alusta loppuun. Ohjaajakaksikko ansaitsee paljon kiitosta ilmeisestä kyvystään luoda kuvausympäristöjä, joissa nuoret näyttelijät operoivat samalla taajuudella Hawkinsin kaltaisen suuruuden kanssa.

Bring Her Back on aidosti surumielinen ja pelonsekaista epämiellyttävyyttä hönkivä tuotos. Se ei varmasti jätä hyvää mieltä, ja hyvä niin. Vaikka teemojen ilmeisimpien tasojen alainen muodottomuus estää tätä murtautumasta erityisten lajitoveriensa seuraan, on se teknisesti sujuva ja intohimoinen matka menetykseen.