Avain Italiaan valkokangas

Tyttöjen pinkillä hömppäromantiikalla on elokuvamuodossa taipumusta ampua itseään polveen. Vaikka lihaa syövä tosimies ei asiaa julkisesti myönnäkään, löytyy söpöilyelokuvista monia koskettavia kokonaisuuksia. Ne vain on valitettavan helppo unohtaa lukemattomien kelvottomien esimerkkien mustatessa genren maineen.

Saapasmaahan sijoittuvan Avain Italiaan -elokuvan keskiössä on Cabella (Gwendolyn Anslow), elämänsä punaista lankaa etsivä italiatar. Isossa-Britanniassa majaansa pitävä kaunotar pakkaa laukut ja lähtee etsimään arjelleen suuntaa kotikonnuiltaan.

Naiivius ei sellaisenaan ole pahe, mutta Rosa Karon ohjauksessa se kehittyy kestämättömäksi elementiksi. Fish Tankin kaltaista karheaa brittidraamaa muistuttavien ensikuviensa sijaan elokuva on täynnä nolostuttavan dialogin ja pehmeiden ratkaisujen täyttämiä kohtauksia, jotka saavat kiemurtelemaan myötähäpeästä.

Avain Italiaan ei ole vahvasti huumoriin nojaava yltiöhellyttävä kevyt iltapala. Irtonaisia ilkeitä perijättäriä lukuun ottamatta kerronta lähestyy kohdettaan kohtalaisen vakavana. Tämä tekee teoksesta entistä kitkerämmän nieltävän. Eritoten haamupojan opetukset ovat tahatonta komiikkaa.

Kameran takaa on selvästi löytynyt visuaalista silmää. Vaikka ajoittain vajotaan Terrence Malickin estetiikan valjuun kopiointiin, ovat monet kuvat väritäyteisyydessään aidosti upeaa katseltavaa. Soveliaasti sukkelinta kerrontaa nähdään musiikkivideomaisessa episodissa. Kuten monet hipsterihtävät indiekomediat, on Avain Italiaan koristeltu yksityiskohtaisella maailmalla.

Tyyli-detaljien lisäksi Submarinen ja Junon kaltaisista kikkailijoista olisi voitu lainata tietty itseironia. Elokuva ei piilottele satumaisuuttaan, mutta tasapaino prinsessaleikkien ja todellisuuden välillä on pahasti hukassa.

Rooleissa on käytetty pääosin ensikertalaisia amatöörinäyttelijöitä, joista osalla on teatteritausta. Siinä missä Gus Van Santin nuorukaiset Paranoid Parkissa ovat luonnollisia, ovat Karon kaunottaret lähinnä iloa silmille. Varsinaiset roolisuoritukset ovat ajoittain liki kelvollisia, mutta kriittisillä hetkillä taajaan kestämättömiä.

Optimismia pursuava Avain Italiaan on reilu kaikille. Jos ei ole pahis, niin kohtalo tarjoaa lopulta hymyn ja pusun. Hupsut, vähäosaiset ja pinnalliset löytävät kukin paikkansa elämänohjeita pursuavassa maailmassa. Viimeiset neuvovat riimit ja lopputekstien ilmestyminen valkokankaalle kieltämättä pelastavat katsojankin.