Syystarina valkokangas

Veteraaniohjaaja Eric Rohmerin viimeisin työ, jo vuonna 1998 valmistunut, Venetsiassa palkittu Syystarina saa lopulta ensi-iltansa myös Turussa. Se on Rohmerin pitkin viime vuosikymmentä valmistaman hienostuneen, mutta vitaalin Neljä vuodenaikaa -sarjan viimeinen osa. Rohmerin filmejä on meillä nykyään ollut nähtävissä muutoin vähänlaisesti, vaikka tämä on elossa olevista eurooppalaisista elokuvantekijöistä keskeisimpiä. 80- vuotiaan auteurin ura alkoi jo uuden aallon huippuaikoina vuonna 1959. Mielenkiinto aikuisten ihmissuhdetarinoihin ei ole iän karttuessa hiipunut.

Syystarina tapahtuu Etelä-Ranskan maaseudulla. Magali (Beatrice Romand) viljelee pientä viinitilaa. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi tavalla, jota ei oikein osaa sanoiksi edes pukea. Lapset ovat muuttaneet kotoa, ja aviomiehestä tulee haaveiltua. Magalin ystävätär Isabelle (Marie Riviere) ja pojan uusi heila Rosine (Alexia Portal) alkavat toisistaan tietämättä sellaista herttaisen sulkeutuneelle ystävälleen järjestää. Kuten arvata saattaa, seuraa toisiinsa törmääviä pikku juonitteluita, nolohkoja tilanteita, torjuntoja ja ujoja ihastumisia.

Lämpöä koleaan kesään

Syystarina on niin aurinkoinen ja rakastettava elokuva, että sen haluaisi luokseen istumaan iltaa. Sen henkilöt ovat järjestään hyviä ihmisiä, sivistyneitä, hyvin toimeentulevia ja ystävällisiä. Kerronnassa ei kuitenkaan ole hippuakaan liikaa sokeria. Tarinaan saadaan kirpeämpiä mausteita Magalin ja ystäviensä aseistariisuvalla kömpelyydellä. Mahdolliset uudet ihmissuhteet eivät ole neli-viisikymppisille Magalille ja mieskandidaateilleen ainakaan yhtään helpompia kuin nuoremmille.

Rohmer on hämmentänyt vastaavanlaisia keitoksia jo kymmeniä kertoja. Hänen kameransa huokuu rakkautta ihmiseen. Toisin kuin on väitetty, elokuvassa ei ole mitään erityisen ironista. Sellainen olisi mestarille liian halpaa. Esimerkiksi Rosinen filosofianopettaja Etiennen (Didier Sandre) kärttyisän epäfilosofinen tunnehölmöys ei ole mikään helppo vitsi. Se on henkilön ominaisuus, sillä siisti.

Syystarinaan on löydetty omilla tavoillaan suunnattoman ilmeikkäitä näyttelijöitä. He saavat hehkua kilpaa Rhonen laakson vihreyden kanssa. Vaikka juttu on arkinen, sommitellaan kuvaan muutamia realismista karkaavia taianomaisia hetkiä. Keskustelupainotteisen elokuvan tärkeimpiä kohtauksia huomaa jännittävänsä rystyset valkoisina.