Pelimaailmoista valkokankaalle: Uhka vai mahdollisuus?

Videopeleihin perustuvat tai niistä inspiraationsa ottaneet elokuvat ja televisiosarjat eivät ole aina saavuttaneet yhtä lailla menestystä kuin esimerkiksi kirjoihin tai näytelmiin pohjautuvat teokset. Videopeleihin perustuvilla elokuvilla ja sarjoilla on useita erityishaasteita, jotka liittyvät videopelien maailmojen ja tarinoiden välittämiseen katsojalle. Toisin kuin kirjallisuus tai teatteri, pelit ovat interaktiivisia ja usein monikerroksisia kokonaisuuksia, joissa pelaaja osallistuu aktiivisesti tapahtumiin. Videopelien juonet eivät ole kaavamaisia, minkä takia ne ovat vaikeasti suoraan siirrettävissä valkokankaalle. Elokuvien tekeminen pelien pohjalta vaatiikin usein tarinallista luovuutta ja pelin syvällisempää ymmärtämistä.

Kaikkea videopelin sisältämää mekaniikkaa ja tarinankerrontaa ei kuitenkaan haluta tai ole edes kannattavaa tuoda valkokankaalle. Elokuvien tekijät joutuvat tekemään merkittäviä valintoja sen suhteen, mitä videopelin ominaisuuksia halutaan nostaa jalustalle. Yleisin ratkaisu on tuoda videopelin hahmoja tai peliympäristö käsikirjoittajan pöydälle. Niiden avulla käsikirjoitukseen luodaan jokin täysin uusi kokonaisuus, joka on usein suurelle yleisölle helppo niellä, vaikkei alkuperäinen videopeli olisikaan tuttu.

Tällaisia ratkaisuja on hyödynnetty esimerkiksi uudessa Minecraft (2025) elokuvassa. Alkuperäisen videopelin fanikunnassa ollaan harvemmin tyytyväisiä näihin ratkaisuihin, koska elokuvista usein karsitaan videopelin merkittävät juonenkäänteet ja pelaajien sisäpiirijutut. Ilman näitä elementtejä elokuva jää laimeaksi fanikunnalle, joka olisi odottanut elokuvalta enemmän.

Ensimmäiset yritykset luoda suosituista videopeleistä elokuvia ajoittuvat 1980- ja 1990-luvulle. Esimerkiksi 1990-luvulla julkaistu Super Mario Bros (1993) oli yksi ensimmäisistä suurelle yleisölle suunnatuista videopeliin perustuvista elokuvista, mutta se ei saavuttanut kummoista menestystä. Varsinainen buumi videopeleihin perustuvien elokuvien ja sarjojen tuotannossa alkoi 2000-luvulla videopeliharrastuksen tullessa osaksi valtavirtaa. Hyvänä esimerkkinä Angelina Jolien tähdittämä Tomb Raider (2001), joka oli yksi ensimmäisistä pelisarjaan perustuvista suuremman budjetin elokuvista. Vaikka elokuva saavuttikin jonkinlaista suosiota, se ei täysin onnistunut vastaamaan monien fanien odotuksiin pelisarjan monimuotoisesta maailmasta tai hahmojen syvällisestä kehityksestä.

Viime vuosina on kuitenkin nähty parannuksia elokuvien laadussa, kun valkokankaille on noussut menestyksekkäitä videopeleihin perustuvia teoksia. Esimerkiksi Detective Pikachu (2019) ja Sonic the Hedgehog (2020) ovat osoittaneet, että videopelipohjaiset elokuvat voivat olla myös menestyksekkäitä ja viihdyttäviä elokuvia ja samalla saavuttaa laajan yleisön. Näiden elokuvien menestyksen salaisuus on niiden kyky yhdistää useita videopelin tunnettuja elementtejä ja hahmoja viihdyttävällä tavalla syventymättä liikaa videopelin sisäisiin pikkuseikkoihin. Näin mahdollistetaan myös videopelifanikunnan ulkopuoliselle unohtumaton ja katsojaystävällinen elokuvakokemus.

Pokémon sekä Sonic the Hedgehog ovat kuitenkin luonteeltaan helposti jalostettavissa elokuvamuotoon, sillä ne omaavat kumpikin monipuolisen peliympäristön ja paljon sovellettavissa olevia elementtejä ja hahmoja. Lisäksi ne ovat yleisesti tunnettuja teoksia ja niiden maailmojen sisäiset lait ja yhteydet ovat monien tiedossa. Tästä johtuen tuotantoyhtiöillä oli helpompaa luoda kokonaisuus, jossa on sopivasti viihdettä, mutta riittävästi videopelin elementtejä viihdyttämään monipuolista yleisöä. Pienemmän budjetin ja tunnettavuuden omaavaa videopeliä ei olisi ollut niin helppoa käsitellä elokuvan tai sarjan muotoon.

Useimmiten videopelihahmojen tai -ympäristöjen hyödyntäminen elokuvissa ja sarjoissa on toimiva ja onnistunut ratkaisu, mutta myös videopelihahmojen taustatarinat eli tutummin loret kiinnostavat katsojia. Esimerkiksi Netflixin ja Riot Gamesin yhteistyössä tuottama Arcane (2021–2024) on saavuttanut suurta suosiota. Sarja pureutuu League of Legends -pelin maailmaan ja kahteen sen pääkaupungeista, Zauniin ja Piltoveriin, sekä kaupunkien asukkaisiin ja heidän tarinoihinsa. Hahmojen tarinat eivät suoranaisesti ole osa alkuperäistä videopeliä, mutta kiehtovat myös vahvasti pelin fanikuntaa. Tämän vuoksi omana tarinanaan yleisölle esitetty taustatarina on helppoa seurattavaa täysin videopeliskenen ulkopuoliselle yleisölle, mutta vetoaa riittävästi myös fanikuntaan. Näin on saatu kasaan suurta suosiota haaliva kokonaisuus.

Vaikka videopeleihin perustuvien elokuvien ja sarjojen menestys ei ole itsestäänselvyys, on se kuitenkin osa elokuvatuotantojen nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Videopelien muuttuessa yhä interaktiivisimmiksi ja moniulotteisemmiksi elokuvatuotantojen täytyy olla valmiita vastaamaan tähän haasteeseen. Mikä on videopeleihin perustuvien elokuvien ja sarjojen tulevaisuus? Teknologian kehittyessä myös videopelit muuttuvat yhä enemmän muistuttamaan elokuvaa, jonka juonenkäänteisiin voi erilaisten ongelmien ja ratkaisujen avulla vaikuttaa. Kysymys kuuluukin: ovatko videopelit elokuvien tulevaisuutta vai videopelit tulevaisuuden elokuvia? Tätä jäämme innolla odottamaan.