Matka sarjakuvista valkokankaalle

Populaarikulttuurissa ajatus yliluonnollisia tai yli-inhimillisiä voimia omaavasta sankarista ei ole niinkään uusi. Vuonna 1938 kumppanukset Jerry Siegel ja Joe Shuster koettelivat piirroskynillään aikansa konsensusta, joka taloudellisen keinottelun ja suuren laman jälkeen janosi jämäkkää oikeudentuntua ja konkreettisia tekoja sosiaalisten epäoikeuksien poistamiseksi. Niin syntyi Teräsmies(Superman), toiselta planeetalta tullut olento, joka ryhtyi journalistin päivätyönsä ohella kitkemään pahuutta maailmasta. Ja heti seuraavana vuonna liehautti ensimmäisen kerran viittaansa myös introvertti miljonääri Bruce Wayne eli Batman, Lepakkomies.

Batman merkitsi pesäeron tekemistä suhteessa Teräsmieheen ainakin siinä mielessä, että edellinen oli luonteeltaan huomattavasti pessimistisempi ja synkempi; Bruce Waynea ajoi eteenpäin vain halu kostaa omien vanhempiensa raaka murha. Monet ovat myös lukeneet viittaritarin edesottamuksissa ja yhteiskunnallisessa synkistelyssä myös toisen maailmansodan pettynyttä tunnelmaa. Mutta asialla on myös kääntöpuolensa: kun Yhdysvallat ajautui mukaan sodan melskeeseen, se heijastui heti myös sarjakuvasankareiden maailmassa. Ja niinpä sellaiset hahmot kuten KapteeniAmerikka (Captain America) ja Ihmenainen (Wonder Woman) taistelivat tiensä suoraan Saksanmaalle ja könittivät Hitleriä ja hänen joukkojaan oikein olan takaa.

Supersankaripsykologiaa

1960-luku merkitsi sarjakuvienkin suhteen uudenlaisia tuulia. Vuosikymmenen alkupuolella juuri Marvel Comics esitteli suurelle yleisölle Spider-Manin eli Hämähäkkimiehen, Ihmeneloset (the Fantastic Four) ja Ryhmä-X:n (the X-Men). Kylmä sota oli kaikin puolin romuttanut amerikkalaisen optimismin, ja ajan uudenlaiset uhat heijastuivat jälleen kerran populaarikulttuurissa: Hämähäkkimies, Ihmeneloset ja esimerkiksi Hulk saivat kaikki voimansa ollessaan kosketuksissa radioaktiivisen materiaalin kanssa.

Se, mikä teki edellä mainituista sankareista poikkeuksellisia "isoisiinsä" nähden, oli aivan uudenlainen suhtautuminen sankareiden psykologiaan ja näiden naamioiden takaiseen alter egoon. Ja juuri Marvel Comics esittelikin kokonaisen liudan erilaisten sosiaalisten tai fyysisten ongelmien vaivaamia sarjakuvahahmoja. Hämähäkkimies, siis Peter Parker, oli koulukiusattu ja nörtinoloinen naapurinkaveri, joka muutettuaan omaan asuntoonsa joutuu alati venyttämään penniä ja haalimaan vuokrarahat kokoon tekemällä tilapäistöitä. X-miehet ovat puolestaan voimiensa vuoksi muun yhteiskunnan jatkuvan pelon ja vainon kohteena. Ihmenelosilla ryhmädynamiikkaan kitkaa aikaansaavat avio-ongelmat, erilaiset sukulaisriidat ja yhden ryhmäläisen liiallinen huimapäisyys. Rautamiehen (Iron Man) takaa paljastui paha alkoholiongelma ja Daredevil, asianajaja Matt Murdock, on puolestaan sokea. Lisäksi myös monilla "superroistoilla" on myös aivan omat syynsä sille, miksi he ovat ajautuneet rikoksen tielle - eikä aina ole edes täysin selvää, kuka on rikollinen ja kuka ei.

Juuri tätä uudenlaista henkilöpsykologian mukaan ottamista supersankareiden maailmaan on pidetty esimerkiksi Hämähäkkimiehen suunnattoman menestyksen yhtenä perustavana takeena. Peter Parker tarjoaa juuri sopivan pohjan kohdeyleisön eskapistiselle tarpeelle, jota ruokitaan arkkityyppisellä tarinalla siitä, miten heikosta ja kiusatusta tulee sattuman kaupalla voimakas, sosiaalisesti pätevä ja yleisen ihailun kohde. Ja onhan raha- sekä naishuolista kärsivään poikaan helpompi samastua kuin toiselta planeetalta tulleeseen, aina yhtä putipuhtaan kunnialliseen Teräsmieheen tai kummalliseen, kostonhaluiseen miljonääriin. Kosketus lukijoiden todellisuuteen tuli myös ilmeiseksi siten, että uudet sarjakuvasankarit seikkailivat tunnetuissa kaupungeissa (esimerkiksi New Yorkissa) eivätkä enää kuvitteellisissa suurkaupungeissa, kuten Metropoliksessa tai Gothamissa.

Sankarit valkokankaalla

Ensimmäinen Teräsmies-elokuva ilmestyi vuonna 1978. Tämä Richard Donnerin ohjaama rymistely oli aikansa todellinen menestys, mutta pakollisten jatko-osien aina vain heikkenevä menestys vakuutti 1980-luvulla Hollywoodin siitä, että aika oli ajanut supersankarielokuvien ohitse. Tim Burton käänsi kuitenkin mielipiteitä hieman vuosikymmenen lopulla ensimmäisellä Batman-elokuvalla (1989).

1990-luvun ensimmäinen puoliskolla tehtiinkin viittaritarin seikkailuille muutama jatko-osa, yksi tehtiin vielä vuonna 1997 ja lisää on taas luvassa ensi vuonna. Silloin Darren Aronofskyn käsikirjoittaman ja ohjaaman Batman: Year One -elokuvan pitäisi huhujen mukaan olla valmiina. Yksittäinen sattuma oli myös pienen budjetin elokuva Spawn (1997), joka perustuu Todd McFarlanen pilkkopimeällä huumorilla ryyditettyyn tarinaan kuolleesta miehestä, joka nousee helvetistä takaisin maan pinnalle aiheuttamaan päänvaivaa niin yläkerran kuin alakerrankin herroille.

Uusi vuosituhat on merkinnyt elpymisen aikaa myös supersankarielokuville. Bryan Singerin The X-Men vuodelta 2000 ylitti kevyesti hittielokuvan marginaalin. Jatkoa, kuinkas muuten, onkin luvassa piakkoin. Tänä vuonna sarjakuvasta valkokankaalle keinahti seittinsä avulla Spider-Man, jolla ohjaaja Sam Raimi on luvannut jatkoa jo ensi vuodeksi. Muutenkin vuosi 2003 merkitseekin varsinaista tungosta valkokankaalla roikkuvien trikoosankareiden suhteen: tulee X-Menin ja Spider-Manin kakkososat sekä näiden lisäksi ensi-iltansa saavat näillä näkymin myös Ang Leen The Hulk ja Mark Steven Johnsonin Daredevil (jonka pääosassa on Ben Affleck, joka itsekin on todella suuri Daredevil-sarjakuvan fani ja on myös kirjoittanut sitä varten tarinoita). Ja jotakin uudesta tilanteesta kertoo ehkä sekin, että juuri ensimmäisen Spider-Man-elokuvan heilahtaminen elokuvaksi kesti yhteensä 17 vuotta (laskettuna siitä, kun Marvel Comics ensimmäisen kerran myi sarjakuvansa oikeudet elokuvayhtiölle), jonka aikana "Hämiksen" oikeuksista luettiin oikeutta raastuvissa niin kiihkeästi, että kolme tuotantoyhtiötä ehti tehdä jopa konkurssin. Nyt viimein Sonyn Columbia Pictures vihdoin onnistui siinä, missä monet muut ovat kaatuneet tai pudonneet kyydissä - ja nyt Hollywoodin koneisto on lupaillut jatko-osaa jo ensi vuodeksi.

Yhtenä selkeänä vastauksena yleisön uudenlaiseen innostukseen lienee se tosiasia, että nykyisen digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella on paljon helpompaa tehdä seinäkiipeilystä, liitureilla lentämisestä ja kaikenmaailman mutanttivoimista hyvännäköistä katsottavaa. Suurten yhtiöiden mainostorvet sopeuttavat myös muuten niin ylivoimaisia sankareita sellaisiksi, että 2000-luvun yleisön on helpompi ymmärtää aikuisia ihmisiä heilumassa kaupungin katoilla vartalonmyötäisissä trikooasuissa. Ja kaikesta päätellen me osaamme ottaa nämä seikkailujen konkarit aivan uudella innostuksella vastaan. Eikä siinä mitään, kunhan elokuvayhtiöt muistavat yhden tärkeän asian, jonka sarjakuvien tekijät ymmärsivät kauan sitten: yleisöä ei viime kädessä voiteta parhailla piirroksilla tai hienoimmilla erikoistehosteilla, vaan hyvällä tarinalla ja psykologista syvyyttä omaavilla hahmoilla.