Matka ei pääty tähän

Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -trilogia on hallinnut valkokankaita kahden vuoden ajan ja katsojien tuntemukset ovat vaihdelleet ylistävästä euforiasta aina syvään pettymykseen saakka. Joillekin Jacksonin ja kumppanien saavutus on vertaansa vailla ja yksi nykyaikaisen elokuvateollisuuden huippuhetkistä. Vastapuolelta kuuluu kriittistä murinaa, jossa arvostelun pääpaino kohdistuu nykyajan jatko-osakulttuurin lieveilmiöihin. On sopiva aika koota yhteen ajatukset ja vetää välitilinpäätös kasaan.

Katsojien odotusten horisontti lähti kiipeämään kohti taivaankantta vuosia ennen varsinaisten kuvausten alkua. Erään tähän liittyneen tarinan mukaan elokuvasta suunniteltiin aluksi vain yhden osan versiota, mutta tuotannon rahoituksen selvittyä tästä päätettiin luopua. Ratkaisu oli paitsi taiteellisesti, myös taloudellisesti järkevä siirto. Tekijöiden piti vain varmistaa, että ainakin ensimmäinen osa olisi riittävän hyvä markkinoiden päänaukaisijaksi. Tässä myös onnistuttiin suorastaan häkellyttävällä tavalla.

Sormusten ritarit täytti monessa mielessä suurimman osan suurelle yleisölle annetuista lupauksista. Elokuva oli sisällöltään riittävän runsas ja monipuolinen suhteutettuna kirjan sisältöön, mutta samalla tavalla myös tiivis ja verkkaisesti etenevä. Erittäin onnistuneena voidaan pitää myös tapaa, jolla kirjaa lukemattomat tempaistiin mukaan syvälle Tolkienin mytologiseen maailmaan. Koska näyttelijävalinnatkin olivat osuneet nappiin, oli Jacksonin menestyksen kaava syntynyt. Sormusten ritarit on monessa yhteydessä julistettu triologian parhaaksi osaksi, eikä tähän tosiasiaan ole oikeastaan mitään lisättävää.

Ongelmat alkoivat kuitenkin nostaa päätään Kahdessa tornissa, jossa kirjan tarinan päällekkäisyydet ja katkoskohdat tuottivat tekijöille melkoisia käytännön vaikeuksia. Näitä yritettiin kiertää laajentamalla taisteluosuuksia ja tuomalla mukaan tarinan tilkkeeksi myös muita kirjan juoneen sopimattomia kohtauksia. Hollywoodin pahimmista toimintaelokuvista lainatut turhanpäiväisen kliseiset lausahdukset särisivät niin ikään pahasti korvissa. Kahden tornin synkkä tunnelma korvasi kuitenkin monia näistä puutteista ja lähes fotorealistiseksi animoitu Klonkku toi mukanaan lisäpisteitä.

Kuninkaan paluussa keskimmäisen osanongelmat tulevat entistä korostuneemmin esiin. Juonta kuljetetaan edelleen Tolkienin eepokselle riittävän uskollisesti, mutta henkilöhahmot ovat varsinkin ykkösosaan verrattuna huomattavasti latistuneempia. Kaikella tapahtuvalla pohjustetaan sotaspektaakkeliksi nousevaa ratkaisevaa yhteenottoa hyvän ja pahan välillä. Päätösosan loppu on huvittavan epätasainen. Ongelmana on ollut sopivan katkoskohdan löytäminen elokuvan pituuden kasvaessa tuskastuttaviin mittoihin. Tämä ollut myös syynä siihen, miksi Christopher Leen näyttelemät kohtaukset eivät ole päätyneet lopulliseen versioon.

Trilogiassa tavallisen katsojan eteen lyödään niin paljon nähtävää, että vastaanottokyvyn rajat tulevat vastaan. Väistämättömänä seurauksena on nopeasti esiin hiipivä kyllästymisen ja turhautumisen tunne. Tämä johtaa myös toiseen suureen sisällölliseen puutteeseen. Kahdessa viimeisessä osassa sota ja taistelut saavat liian hallitsevan osan. Katsojan kiinnostusta pitää yllä vain se, että toimintakohtaukset muuttuvat yhä mahtipontisimmiksi. Kuninkaan paluussa ne paisuvat lähes naurettaviin mittoihin. Jatkuvassa digitaalitekniikan käytössä on myös omat heikkoutensa. Aluksi siististi laaditut fantasiamaisemat näyttävät satumaisen kauniilta, mutta lopulta huomio alkaa kiinnittyä lukuisiin epäuskottaviin yksityiskohtiin. Kysymys ei ole siitä, että tarumaailman tapahtumien tarvitsisi olla uskottavia. Useissa kohtauksissa fysiikan lakeja vain yksinkertaisesti rikotaan niin räikeästi, että ne särkevät pahasti katsojalle huolellisesti rakennetun todellisuuden illuusion.

Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat ykkösosan nähneille tietyllä tavalla pakkopullaa, jota mennään katsomaan lähes velvollisuuden tunnosta. Tekijöiden kannalta tämä on tarjonnut kuitenkin mahdollisuuden pelata hieman turhankin varman päälle. Laadusta on voitu tinkiä ja samalla aikataulut on saatu pitämään. Ilmeisiä heikkouksia tekijät ovat helposti voineet kiertää viittaamalla dvd:nä tarjottaviin special extended -versioihin, joihin kätkettyjen lisäminuuttien on katsottu tarjoavan ratkaisun sisällöllisiin puutteisiin. Kiertoliikettä voidaan pitää mitä loistavimpana markkinointikikkana ja se kertoo paljon myös dvd-formaatin voittokulusta. Valitettavasti tämän seurauksena teatteriversioista on tullut osittain torsoja.

Kokonaisuudessaan trilogia on kuitenkin nousuineen ja laskuineen edelleen kiehtovaa katsottavaa. Jackson porukoineen selviää sentään valtaisasta urakastaan pinnalle suhteellisen puhtain paperein. Toisinkin olisi voinut käydä, josta surkuhupaisan lopun saanut Matrix-trilogia on karmiva esimerkki. Elokuvasarja päättää samalla Tolkienin tarumaailman tuotteistamisen yhden vaiheen, jossa kirjailijan vanhat tarinat on jälleen kerran onnistuttu siirtämään uudelle kuluttajasukupolvelle. Hyvien tarinoiden matka ei tunnu päättyvän koskaan. Elokuvien kassamenestyksen siivittämänä voi vain arvailla, mitä markkinoilla nähdään seuraavaksi. Ainakin elokuvatuotannot jäävät todennäköisesti pitkäksi aikaa syrjään. Vaikka Taru sormusten herrasta on ollut todella vaikea kääntää valkokankaalle, niin Silmarillionin tapauksessa tehtävä lienee täysi mahdoton. Oma veikkaukseni on, että tuottajien katseet saattavat seuraavaksi kohdistua sisällöltään yhtenäisempään Hobittiin.