Musiikin ja elokuvan symbioosi oivaltuu ClubTelexissä

Kotisohvan televisioturtumus saa huomattavaa piristystä, kun poistaa televisiosta äänen ja laittaa tilalle vaikka jonkin klassisen musiikin levyn soimaan. Kymppitonnin tyhmistyttävät ja tyrmistyttävät sana-arvoitukset nousevat vinkeän jylhiksi vaikkapa Prokofjevista.

Illanvieton kaupunkikierroksella kohtaa yleensä samantapaisen tilanteen, johon ei itse kuitenkaan voi juuri vaikuttaa. Jossain on aina ravintola, jonka seinälle on ripustettu vähän televisiota suurempi valkokangas. Sinne heijastuvat monenlaisten lähetysten kuvat, usein viihteen, pornon tai urheilun alueilta - joka tapauksessa kyse on nopeatahtisesta toiminnasta. Harvemmin kuvaan kuuluu ääni, sillä eihän ravintolaan tulla televisiodraamaa seuraamaan vaan luomaan omaa sellaista. Tosin voi kysyä, mille tasolle seurustelu jää, jos ihmispuhe joutuu kilpailemaan maksimaalisella äänenvoimakkuudella soitettavan musiikin kanssa. On siis aivan sama, kuunnellaanko "meteliä" levyltä vai televisiosta.

Puheesta sössöytyy lyhyiden lauseiden huutoa, johon väsyy nopeasti. Koska suomalainen ei osaa elekieltä, niin silmä alkaa hamuta televisiokuvaa. Olohan on siis melkein sama kuin kotona: silmät kuvaruudussa, suut kiinni. Kun käy vielä niinkin rajusti, että baarimikko unohtaa huolehtia kaukosäätimellään television sille harmittominta ajanvietettä tarjoavalle kanavalle, voi jokin kuvaraportti lapsiinsekaantujien teoista saada äänellisen vastineensa Britney Spearsin henkäilemistä teinirakastumisen totuuksista. Mahdollisuuksien kartta on rajaton joka suuntaan; puhumisen aiheet sen kun lisääntyisivät.

Telexin tavat

Elävän kuvan ja musiikin yhdistäminen onkin alati mielenkiintoinen ajatus kaikessa monipolvisuudessaan. Mykkäelokuvan pianosäestyksistä on kuljettu pitkä matka tähän päivään ja sen varrella musiikista on tullut elokuvan rakennusosana itsestäänselvyys. Harvemmin kuitenkin toisin päin. Musiikki luo kuulijassaan oman kuvamaailmansa eikä siihen tarvita valmista kuvamateriaalia. Ainakin musiikkivideot kertovat päinvastaisesta, tai kertoivat ainakin vielä joskus. Tämän päivän hienoimmatkin musiikkivideot muistuttavat lähinnä teollista kuvavirtaa, jossa itse musiikinkin merkitys jää yksiviivaiseksi. Samantekevyydestä ei löydy enää selkeää totuutta siitä, onko kummankaan tekijän tarkoitus palvella toista. Eihän siihen ole tarvettakaan.

Hiukan samasta kuin olutravintoloiden ajattelemattomissa kuva- ja musiikkitulituksissa on kyse Tampereen ylioppilastalolla järjestettävässä Club Telexissä, joka kokoontuu aina kuukauden parin välein. Tärkeänä erona sattumanvaraisuuteen on kuitenkin selkeä ohjelmallinen idea: kokeellista elokuvaa, kokeellista musiikkia. Telexissä 8.9. lavalla soitteli aikansa robottielektron levyjä hollantilainen I-f, kunnes rytmiin iski kiinni myös elävä kuva. Valkokankaalle heijastui kolme animaatiota, jotka saivat edetä aivan omaa tahtiaan. Tanssiyleisö jatkoi heilumistaan, mutta päät kääntyivät valkokankaalle. On aina jännittävää seurata, kuinka saumattomasti elokuvan ja musiikin dynamiikat toimivat toisilleen. Erityisen upeasti melko minimalistisen konetemmon kanssa löi kättä kanadalaisen Ishu Patelin animaatio Elämän jälkeen (Afterlife), jossa pienieleiset piirrokset kasvoivat tasaisen arvaamattomasti kuin puiden oksat, vain nopeammin.

Tietysti on oikeutettu kysyä, palveleeko elokuva tässä vain musiikkia, kun elokuvan oma ääniraita ei sellaisenaan "kelpaa"? Toisaalta elokuva luo myös musiikin kuuntelulle valmiit mielikuvat. Tällä tavalla uusi elämys - taiteesta ei kai kuitenkaan voi puhua - syntyy puhtaasta kokeilun ilosta, jossa mitään osa-aluetta ei ole pyhitetty.

Vuonna 1999 tamperelaisten kulttuuri- ja musiikkialan henkilöiden innostuksesta alkunsa saaneen Club Telexin illoissa on aikaisemmin vieraillut mm. oivien konedokumenttien Thank You for the Music ja RoboCup ohjaajana kunnostautunut Mika Taanila, joka ohjelmanumerossaan väritti käsin 16-millimetrisiä lyhyitä filminpätkiä ja sotki niitä projektoriin tuloksena hämmästyttävää sotkettujen still-kuvien sekoilua Ektroverden ankaran paahdon taustalla.

Aina ei Telexissä elokuva ja musiikki kulje yhdessä, joskus ne ovat aivan omillaan. Syyskauden avajaisissa esitettiin I-f:n pääosittama Danny Wolfersin kotivideo-ohjaus Wheeler. Käsikirjoituksellisesti erityisen oivaltavassa pätkässä Harry Wheeler -niminen kyttä saa kirkonpatsaalta todistuksen, jonka mukaan hän on itse Jumala. "I'm God", takeltaa Wheeler hämmennystään kameralle, eikä katsoja voi kuin vakuuttua. Seuraavan Telexin muodostaa lokakuussa M.A. Nummisen viritykset.