Vastaus: suomalainen voimamies Tim Rothin vastanäyttelijänä Werner Herzogin elokuvassa

Huhtikuun viimeisenä sunnuntaina Helsingin Andorra-teatterissa koettiin jotain, jota Peter von Bagh kutsuisi suomalaisen elokuvaelämän tähtihetkeksi. Modernin elokuvan mestariksi tituleerattu Werner Herzog oli vihdoin saatu vierailulle Suomeen. Hän esitteli uuden elokuvansa The Invincible (Voittamaton) yhdessä elokuvan pääosaesittäjän kanssa.

Tähtihetki tilaisuudesta tulikin, oikea absurdiikan huippu. Elokuva kertoo tositarinan Puolan juutalaisten sankarista, vahvasta seppä Zishestä, joka päätyy berliiniläiseen klubiin esittämään arjalaista voimamiestä. Kabareeta johtaa salaperäinen hypnotisoija Hanussen, joka ennustaa natsi-Saksan nousua ja pokkuroi kansallissosialistien eliittiä Himmleriä ja Göbbelsiä myöten. Seppä Zishe näkee ilmassa pahat merkit ja Puolaan palattuaan yrittää turhaan varoittaa juutalaisia natsismin noususta.

Tärkeä tarina, jonka kertominen on täysi katastrofi. Herzog oli halunnut sepän rooliin miehen, joka on oikeasti vahva. Ja mistäs niitä voimakkaita miehiä löytyy ellei Maailman vahvin mies -kilpailuista? Näin elokuvan pääroolin sai suomalainen Jouko Ahola, joka voitti voimamittelöt vuosina 1997 ja 1999. Sittemmin kolmekymppinen Ahola on palannut aikaisempaan kirvesmiehen ammattiinsa. Ahola ymmärrettävästi epäröi ryhtyä suuren ulkomaisen elokuvan tähdeksi, mutta ohjaaja vakuutti saavansa näyttelijän esille miehestä kuin miehestä. Valkokankaalla amatöörit ovat usein virkistäviä, mutta Herzogin elokuvalle kouluttamattomien näyttelijöiden valinta teki kyllä karhunpalveluksen. Näyttelijänkykyjen puute korostuu ikävästi sillä, että Ahola ja muut amatöörit näyttelevät kohtauksia sellaisen mestarinäyttelijän kuin Tim Rothin kanssa. Roth, vanha roisto, on tietysti aivan loistava kierona kabareen johtajana, mutta ei edes hänen karismansa pelasta tätä elokuvaa kaatumasta kuonolleen.

Amatöörinäyttelijöiden epämukavuutta lisää se, että he joutuvat replikoimaan englanniksi. Äännetasolla vieras aksentti voi olla charmanttia, mutta kun kankeissa repliikeissä painotukset menevät ihan miten sattuu, kuulostaa siltä kuin näyttelijät lukisivat hepreankielistä puhelinluetteloa.

Herzogin elokuvan kompastuskiviä on sentimentalismi. Viulunsoittaja katolla -estetiikka ei vain kerta kaikkiaan sovi yhteen natsismin historiallisen raadollisuuden kanssa. Kansansadunomainen kerronta köyhine mutta onnellisine perheineen, isoine pahoine susineen ja fantasianäkyineen vie pohjan todellisilta ristiriidoilta, joille tarinakehyksessä olisi ollut tilaa. Hahmot, joiden kautta olisi voinut pohtia natsismin nousun kipeimpiä kysymyksiä, jäivät uuden Samsonin möhkälemäiseen varjoon.

Harmi.