Keskustelutilaisuus elokuvaklassikoiden elämästä

ARKISTOT AUKI! - TURHA TOIVO

Elokuvakerhot tarvitsevat oman klassikkokokoelmansa

Keskustelu elokuvakerhojen kurjistuneesta nykytilasta on käynyt syksyn mittaan kiivaana. Tahtoa kerhokulttuurin elvyttämiseksi riittää, mutta edessä on yksinkertainen este. Klassikoita tulee levitykseen niukasti, ja useimmat uudetkin elokuvat ovat saatavilla vain muutaman vuoden. Eikä Suomen elokuva-arkisto (SEA) aio löysätä otetta omista kopioistaan.

Lauantaina 10. joulukuuta kerhotoiminnan tulevaisuutta etsittiin Risto Jarva -seuran järjestämässä paneelissa, joka keräsi Helsingin Andorra-teatteriin elokuvaihmisiä ympäri maan. Paikan isäntä Aki Kaurismäki oli matkoillaan mutta tervehti läsnäolijoita puhetta johtaneen Timo Linnasalon kautta. "Jos opetusministeriö maksaa 50 kopiota maahan, minä tuon 50 lisää," hän lupasi. "Tässä yleisessä hybriksessä," täydensi kollega Linnasalo.

Samurait vastaan virkamiehet

Retoriikkaa tai realismia, kannanotto oli tehokas avaus. Etenkin kun sitä edelsi traileri Akin itsensä viime vuonna maahantuomasta, uudesta Seitsemän samuraita -kopiosta. Lyhentämätön, restauroitu versio jäljentää vuoden 1954 alkuperäiselämystä täydellisesti. Ja symboliikka tuli selväksi. Kurosawan tunnetuimmassa taidonnäytteessä oikeamieliset samurait puolustavat maalaiskylää rosvojoukolta.

Sama asetelma on kehkeytynyt kerholaisten ja arkiston kopiokiistassa. Andorrassa Filmihullu-lehden ja helsinkiläisen Arkadin-kerhon samuraiosastoa johti tietenkin Peter von Bagh, ja valtion arkistolla oli ryövärijengin rooli. Puolustuskyvyttömiin kyläläisiin lukeutuu elokuvakerhojen lisäksi kokonainen kadotettujen sukupolvi. Viime kädessä kyse on koko suomalaisesta elokuvakulttuurista, sen nykytasosta ja tulevaisuudesta. Ilman kerhotraditiota ja klassikkonäytöksiä ei olisi Jarvaa, Kaurismäkiä tai Matti Ijästä.

Linnasalon ja von Baghin rinnalla keskusteluun osallistui elokuvakulttuurin ja kerholiikkeen asialle omistautunutta nuorempaa voimaa. Filmihullun toimitussihteeri Lauri Timonen on ollut kesän jälkeen (ks. Filmihullu 3/05) "poliittisesti" suht kuuma nimi näillä areenoilla, eikä Arkadinin puheenjohtaja Kari Pirhonen jätä hänkään kannanotoillaan virkamieskuntaa palelemaan. Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen yhteydessä toimivan elokuvakerhopalvelun Jyrki Pakarista tuurasi Turun elokuvakerhon puheenjohtaja Lauri Piispa. Pirkanmaan elokuvakeskuksesta paikalla oli toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laakso.

Entäs vastapuoli? No, eipä saman pöydän ääreen taaskaan saatu kuin SEA:n erikoistutkija Antti Alanen, jolle pisteet myös tilaisuuden järjestämiseen johtaneesta aloitteesta (ks. Filmihullu 5/05). Alasella, joka ei edes vastaa arkistossa kokoelmista, on ollut täysi työ yksinään perustella SEA:n tiukkaa linjaa vanhojen filmien tallennus-, esitys- ja vakuutusteknisillä ongelmilla, mutta kanta sinänsä on täysin selvä. "Arkisto ei ole levitysyhtiö, eivätkä sen kopiot ole mahdollinen ratkaisu kerhojen klassikkopulaan. "Access [kokoelman käyttö] on jo äärirajoilla," Alanen toisti monta kertaa.

Yleisön joukossa oli muitakin arkistolaisia, mutta omaa taloa noustiin puolustamaan vain kerran. Purkaus oli tosin sitäkin pirteämpi: projektipäällikkö Timo Muinosen mitta tuli täyteen ja hän julisti elokuvakerhojen (lähinnä Arkadinin) kopiovaateiden ja arkiston parjaamisen olevan "törkeää elokuvakulttuuriksi naamioitua paskaa". Suurin takaisku keskustelun kannalta oli, ettei opetusministeriöstä ehtinyt kukaan lauantai-iltapäivän kiireiltään paikalle. Suomen elokuvasäätiökin sanoutui irti keskustelusta viime hetkillä.

Kokoelma kerhojen käyttöön

Parituntinen tilaisuus, jatkoineen, pysyi enimmän aikaa asiassa ja asiallisena, sekä osoitti, että perinteisellä elokuvakerhotoiminnalla on vielä toivoa. Toteutuessaan ajatus - jonka Kaurismäki oikeastaan heitti ilmaan heti kättelyssä - vuosi vuodelta karttuvasta, kerhoille tarkoitetusta klassikkokokoelmasta toisi lisää elokuvahistorian perusteoksia valkokankaille kautta maan. Tämän tapahtuman jälkeen idea etenee työryhmässä, joka kootaan Pirkanmaan elokuvakeskuksen ja JP Laakson ympärille. Tavoitteena on tehdä opetusministeriölle nopeasti konkreettinen ehdotus jatkuvasta, ei-kaupallisesta maahantuontitoiminnasta.

Muissa Pohjoismaissa mielekkään kerhotoiminnan edellytykset on pystytty säilyttämään 1980-luvun kotivideokäänteen jälkeenkin. Suomessa elokuvakerhojen liiton kaatuminen vei kerholiikkeen kriisiin, josta on edes jotenkuten selvitty vain muutamalla paikkakunnalla, kuten Turussa ja Kuopiossa. Kerhojen sivistysohjelmistoja paikkaamaan nousivat paikalliset elokuvakeskukset ja monenkirjavat festivaalit, joita yhä pukkaa kuin sieniä sateella. Mutta klassikoiden esitysmahdollisuudet ovat auttamatta vähissä.

SEA tekee yhteistyötä 10 festivaalin kanssa, mutta etenkin ulkomaisia kulmakiviä nähdään pääkaupungin ulkopuolella harvoin. Arkiston maakuntasarjat, joita pyörii kahdeksalla paikkakunnalla, ovat tietenkin korvaamattomia, mutta niidenkin ohjelmistoon valikoituu enimmäkseen tiettyjä kausifilmejä, ei liian usein Wellesiä, Renoiria, Dreyeria, Eisensteinia, Langia tai Griffithiä. Näin ollen rinnalle tarvitaan aluksi vaikkapa sadan nimikkeen kokoelma nykyaikaisia kopioita, jotka kestävät käyttöä ja jotka, ennen muuta, ovat olemassa esittämistä varten. Hyvä yhteistyö arkiston ammattilaisten kanssa on ilman muuta hyödyksi tässäkin ponnistelussa.

Tällä hetkellä elokuvakerhojen on valittava ohjelmistonsa aktiivisessa levityksessä olevista kopioista, joiden esitysoikeudet ovat kunnossa. Elokuvakerhopalvelu ylläpitää näistä listaa, jonka klassikkopitoisuus on painumassa lähelle nollaa. Tai ei nyt ihan, sillä pienemmät levitysyhtiöt, kuten Cinema Mondo, Future Film, Kamras Film Group ja Senso Films, tuovat onneksi maahan myös uusia kopioita entisöidyistä klassikoista. Tällä hetkellä niitä on kerhojen saatavilla kuitenkin vain parisenkymmentä, tuoreimpana Fellinin 8½. Levittäjiltä voidaan edellyttää suurempaa vastuuta ja aktiivisuutta, mutta kuten JP Laakso huomautti, asia on liian tärkeä jätettäväksi pelkästään kaupallisten levitysyhtiöiden käsiin.

Digiaika on jo ovella?

Mutta miksi elokuvasivistyksen rappiosta niin kovasti murehditaan? Digitaalitekniikkahan on tuonut ennätyksellisesti klassikoita kotikatsomoihin. Televisiot ovat alttaritaulun kokoisia ja dvd-painokset pullollaan avartavia lisämateriaaleja. Myös levitystoiminta on täydellisessä murroksessa. Ollut jo 15 vuotta. Siinäpä se. On edelleen epäselvää, koska digitaalinen tallennusmuoto syrjäyttää filmin levityksessä, esitystoiminnassa ja arkistoinnissa. Turha odotella, jos asiaan saadaan parannusta pienellä rahalla heti.

Ohjaaja Markku Pölönen osallistui syksyn debattiin (ks. Helsingin Sanomat 12.12.2005) huomauttamalla aiheellisesti, ettei klassikoita saa kunnioittaa unohduksiin. Samassa hengessä Tarmo Malmberg käytti Andorran katsomossa pari puheenvuoroa korostaen, että jo nykyinen dvd-formaatti mahdollistaa kulttuurielitismin sijaan todellisen kansansivistyksen. Pölönen nosti mielipiteessään esiin myös uudenlaisen kerhotoiminnan, jonka pyörittäminen on helppoa kuin heinän teko, vaikka esitysoikeudet toki "rasittavat" digitaalisiakin formaatteja. Parhaimmillaan uudet kotikatsomisen mahdollisuudet tukevat perinteistä kerhotoimintaa ja teatteriesityksiä mainiosti, se on selvää.

Mutta se tunteenpalo, jolla dokumenttiohjaaja ja -professori Kanerva Cederström puolusti dvd-kopioiden lisäksi romanttisen taiteilijaneron vapautta olla tuntematta klassikoita ja löytää itsestään aito, luontainen elokuvantekijä, oli tämän keskustelutilaisuuden kannalta täysin vailla sosiaalista rytmitajua. On ymmärrettävää ja suotavaakin, että Petteriin personoituva cinefilia uskalletaan haastaa. Klassikkofilmien ja elokuvahistorian kaanonin kautta kehkeytyvä suvereeni elokuvantaju ei välttämättä ole ainoa tapa ymmärtää elokuvaa tai tulla elokuvataiteen tekijäksi. Mutta voiko elokuvakerhojen paremmista toimintaedellytyksistä ja kansalaisten mahdollisuudesta nähdä enemmän klassikoita aidossa teatteriympäristössä olla jotain haittaa elokuvakulttuurillemme? Outoa intoilua, tai ainakin väärällä foorumilla.

Digitalisoituminen on vääjäämätöntä, mutta mikään ei toistaiseksi, eikä koskaan täysin, korvaa sitä kollektiivista kokemusta, joka syntyy filmikopion projisoinnista valkokankaalle elokuvateatterin pimeässä syleilyssä. Etenkin, jos kyse on filmille kuvatuista klassikoista. Täytyy todella toivoa, ettei keskustelu pääty tähän ja että sillä on pian kouriin tuntuvia seurauksia. Tämä on sopuisimpienkin samuraiden kanta.