Tunteet edellä

Useita palkittuja lyhytelokuvia ja dokumentin Tuntematon pakolainen (2016) ohjannut Hamy Ramezan kehitteli huolella käsikirjoitusprosessin kautta ensimmäistä pitkää fiktioelokuvaansa Ensilumi (2020). Lähtökohtana toimivat kiintiöpakolaisena Suomeen aikanaan tulleen ohjaajan omat emotionaaliset kokemukset, mutta turvapaikkapäätöstään odottavan Mehdipourin perheen tarinasta tuli lopulta aiheeltaan universaali.

Montaa kertaa kirjoitin ihan yksi yhteen oman elämän kanssa, mutta samalla siinä elokuvaohjaajana kehittyi ja huomasi, että se mikä on totta elämässä, niin se ei välttämättä tule ulos elokuvassa kopioimalla se suoraan paperille. Kun loin ne suhteet ja sen päällimmäisen ilmapiirin tunnetilan, huomasin, että vaikka juoni ei ollut sama, niin tunne oli ja se oli paljon lähempänä sitä alkuperäistä kokemusta.

Prosessina pitkän elokuvan tekeminen ei Ramezanin mukaan eronnut oleellisesti lyhytelokuvien tuotannosta, vaikka matkan varrelle mahtui yllättäviä haasteitakin.

Suurimmalta osalta eroa ei ollut. Oli jopa ajoittain helpompaa kirjoittaa niin, että on sivuja missä tutkia. Toki kuvaukset ja itse tuotanto olivat erilaisia. Esituotannossa tuntui, että vaikka kuinka monta lokaatiota löysi, niin oli vielä löydettävä lisää.

Ihmiset luonnon keskellä

Metsäiselle paikkakunnalle sijoittuvassa elokuvassa kesästä talveen kääntyvän luonnon ja sen keskellä viihtyvien Mehdipourin perheenjäsenten kuvaus luottaa tiukan narratiivin sijaan kuvallisen kerronnan voimaan.

Suuri osa luonnonkuvauksesta jäi silti leikkauspöydälle, koska se ei vaan ollut tarpeeksi suoraviivaista kerrontaa.

Luonnolla on elokuvassa iso merkitys osana yläkoulun aloittavan Ramin (Aran-Sina Keshvari) näkökulmasta kerrottua tarinaa ja sen teemoja. Ramezan pohdiskelee elokuvansa tavoin syvällisesti, mitä ihmisen ja luonnon välinen suhde merkitsee.

Luontosuhde muodostuu ihmisen tahdosta olla täydellinen; saavuttaa kaikki luontoa kopioiden. Mustasukkaisuus luontoa kohtaan on kaikki kaikessa. Me emme kuitenkaan ikinä pääse siihen täydellisyyteen. Hyvä ja intohimoinen pyrkimyksemme luonnon täydellisyyteen aiheuttaa sen, että yhtäkkiä keskelle kaunista maisemaa kohoaakin ihmisen tekemä raadollinen betonivankila.

Pakolaisten näkeminen ihmisinä

Ramezan halusi tietoisesti tuoda esiin uutisoinnin ja julkisen keskustelun ulkopuolelle jääneen kuvan pakolaisten arkielämästä vastaanottokeskuksissa, johon mahtuu sekä ilon että surun hetkiä.

Se mitä me näemme mediassa, on hyvin suppea ja äärimmäisen informatiivinen kuvaus siitä, millaista elämä vastaanottokeskuksessa on. Elämä vastaanottokeskuksessa on kuitenkin yhtä moninaista kuin sen ulkopuolellakin. Tärkeää on saada ihmiset näkemään siellä olevat toisina ihmisinä eikä pakolaisina.

Suomalaisten fiktioelokuvien näkökulmia laajentava Ensilumi antaa päähenkilöinään toimiville pakolaisille inhimilliset kasvot. Katsojat pystyvät samaistumaan Mehdipourin perheenjäseniin kuten kilpaa hampaitaan harjaaviin isää ja tyttäreen.

Välttelemme samaistumista, osin pakostakin, koska ei voida samaistua, kun kyse on pakolaisista. Mutta kun näkee, että siellä joutuu elämään ihan sitä samaa elämää niissä olosuhteissa ja kuitenkin ihminen siinä pysyy ihmisenä, silloin samaistuminen on mahdollista.

Sympatian tunne elokuvan hahmoja kohtaan muodostuu niin vahvaksi, että on vaikea pysyä kuivin silmin todistaessaan heidän ankaraa kohteluaan viranomaisten taholta. Suuri rooli elokuvan vetoavuudessa lankeaakin Mehdipourin perheen näyttelijöille.

Isänä Shahab Hosseini

Ramezan sai elokuvan isän rooliin kansainvälistä arvostusta nauttivan iranilaisnäyttelijä Shahab Hosseinin, joka on näytellyt muun muassa Asghar Farhadin Naderin ja Simin: Erossa (2011). Myös toinen kyseisen iranilaiselokuvan näyttelijöistä Payman Maadi haki roolia, mutta Ramezan halusi osaan juuri Hosseinin, jonka olemus perheen ilmapiiriä keventävänä isänä vastasi hänen kirjoittamaansa hahmoa. Työskentely Hosseinin kanssa oli vastavuoroinen prosessi ja palkitseva kokemus.

Yhtä lailla, kun se oli painajainen, se oli enemmän kuin osasi edes unelmoida. Hän tietysti sadoissa elokuvissa ja sarjoissa olleena ammattinäyttelijänä kiinnitti huomiota hyvin yksityiskohtaisiin asioihin ja tykkäsi haastaa. Unelmaksi se taas muuttui, kun hän haastoi niin, että se ei ollut yksinpuhelua vaan hän oikeasti katsoi, tiedänkö minä mistä kerron ja mikä hänen roolinsa on osaten siten poimia sen tärkeimmän asian.

Pitkä matka ja ansaittu lepo

Mehdipourin perheen tavoin arkeaan pitkän ja emotionaalisen elokuvaprosessin keskellä viettänyt Ramezan ei useista ideoistaan huolimatta ole vielä valmis hyppäämään seuraavan elokuvaprojektinsa kimppuun.

Koen edelleen suurta väsymystä. Tämä on ollut pitkä matka ja tuntuu, että siinä on sydän hajonnut ja sitä on rakentanut uudestaan. Sen tietää, että se tie on ollut hyvin selkeä ja tietyllä tavalla oma tekijäidentiteetti on vahvistunut. En ole vielä tarttunut seuraavaan aiheeseen tietäen, että se on pitkä taival, niin haluan tehdä sen suhteen oikean päätöksen.

Toistaiseksi olen keskittynyt elämään.

Lue myös