Rikos ja rakkaus
Reilu 30-vuotta sitten tehtiin jenkkilässä elokuva The Thomas
Crown Affair, jonka pääosissa esiintyivät Steve McQueen ja Faye Dunaway.
Vuosituhannen vaihteen kynnyksellä tarttui action-ohjaaja John McTiernan samaan
aiheeseen. James Bondina kuuluisuutta hankkinut Pierce Brosnan ryhtyi tuottajaksi ja
näyttelee vielä pääosankin. Toimintaa ja romantiikkaa on siis tiedossa ja samanlaista
syvällistä pohdintaa kuin Bond-elokuvissa. Siis pintakiitoa ja pauketta,
nyt taidevarkauksien maailmassa.
Elokuvassa seikkaillaan lajityypissä Arsene Lupin vs. Sherlock
Holmes, sillä erotuksella, että päähenkilöt ovat vastakkaista sukupuolta. Tästä
saadaankin aikaan aikaiseksi sellainen soppa, joka kietoutuu amerikkalaisten
pakkomielteiden, seksin ja rahan ympärille. Elokuvan päähenkilö Thomas Crown on
superrikas, joka kuluttaa aikaansa päätähuimaavissa ja kalliissa harrastuksissa ja on
samalla herkkä ja salaperäinen taiteenharrastaja. Raha sinällään ei merkitse hänelle
muuta kuin, että se on väline hänen minuutensa toteuttamiselle. Naisasioitaan ja
elämänsä syvällisyyksiä hän sitten ruotii psykiatrinsa (Faye Dunaway) tuolissa, joka
aikaisemmassa filmiversiossa oli Thomas Crownin vastustaja. Siksiköhän hän tunteekin
potilaansa sielunelämän niin perinpohjaisesti? 1990-luvun Thomas Crown saa
vastustajakseen vakuutusyhtiön edustajan Catherine Banningin (Rene Russo). Ja sitten
ollaankin ikuisessa rikos ja rakkaus teemassa, amerikkalaisittain vesitettynä.
Elokuva lilluu siis "täydellisen rikoksen" ja
romanttisen draaman teemojen välimaastossa. Ja sitä ryyditetään vielä Hollywoodin
banaalilla nykytaiteen tulkinnalla, joka moneen kertaan kädestä pitäen selitetään
katsojalle. Painitaan samassa sarjassa kuin Mr Bean sekoillessaan uudella mantereella.
Tavallinen ihminen ei ymmärrä taidetta, eikä hänen tarvitsekaan sitä ymmärtää.
Tuiki tavallinen New Yorkin poliisipäällikkö kiteyttää tämän sanoessaan:
"Pidätin eilen oikeita rikollisia, minua ei kiinnosta, jos joku miljonääri haluaa
varastaa jonkun taulun, josta ovat kiinnostuneita vain oudot taiteenharrastajat."
Hyväksyvää mylvintää uuden mantereen elokuvateattereissa.
Elokuva on kovin kaksijakoinen, mikä koituu sen kohtaloksi.
Välillä rymistellään ja tehdään kellontarkkaa tiimityötä ja välillä liidetään
New Yorkin pintamaailman kiihkeissä salsatansseissa ja nyyhkitään ja ähkitään
kallonkutistajan tuolilla ja työpöydällä. Lopputulos on sillisalaatti, jossa tarinan
eri osat eivät tue toisiaan. Toimintaelokuvia on joskus syytetty niiden yksipuolisista ja
pinnallisista henkilöhahmoista. Jos syvyyttä kuitenkin pyritään hakemaan kuten tässä
elokuvassa, niin mieluummin katson pelkkää toimintaelokuvaakin kuin amerikkalaisten
pinnallisia moraaliongelmia. Elokuvan alussa ja lopussa on muutama ovela juonenkäänne,
joiden uskottavuus jää kuitenkin kauas esikuvastaan Hitchcockista.
|