BOOGIE NIGHTS
(1997)
Ohjaus: Paul Thomas Anderson

katsomisen arvoinenkatsomisen arvoinenkatsomisen arvoinen

Ensi-ilta: 21.08.1998 / Turku - Diana (13.03.1998 / Helsinki)
152 min / K-16
Warner Bros. / New Line Cinema - Lawrence Gordon Productions - Ghoulardi Film Company

Boogie Nights - (c) 1997 New Line Cinema
© 1997 New Line Cinema


Hydrauliikkaelokuvien seiskytlukuisissa kulisseissa

Arvoisa arvostelija muistaa nähneensä joskus pornoelokuvan – armeijassa. Tiedättehän, ne sellaiset jyystämisrainat, joissa todelliset ja aidoimmat ruumiillisen työn stahanovilaiset huhkivat toistuvaa edestakaista liikettä kuin keskiverto pultinvääntäjä Uudenkaupungin autotehtaan kokoonpanolinjalla. Ja ähkivät ja puhuivat rumia samalla tavalla. Joskin jälkimmäiset aidommin. Joku näppärä sai kuningasajatuksen esitellä videokokoelmansa satoa, mikä olikin sinänsä viihdyttävää. Paitsi, että alla oli kaksi viikkoa ilman lomaa. Ja kun muutoinkin myöhäisbuberteettisen finninaaman sukupuolielämä oli varsin pitkäjänteisen epäsäännöllistä, niin lukija arvannee loput. Ikäänkuin juoksisit läpi paahtavan autiomaan ja söisit kilon suolaa päälle.

Perustaltaan en juuri koskaan ole jaksanut innostua näistä yksitoikkoisuudessaan hassuista "junttauselokuvista" (Ihan tosi!). En kuitenkaan tarkoita, etteikö uteliasta mieltä kiinnostaisi, mitä kyseisen viihdeteollisuuden kulissien takana tapahtuu. Tähän päivänpolttavaan teemaan on tarttunut vasta 26-vuotias Paul Thomas Andersson, joka on niin käsikirjoittanut, ohjannut kuin ollut myös tuottamassakin 1970- ja 80-luvun taitteeseen ja Los Angelesilaiseen pornobisnekseen sijoittuvan elokuvan nimeltä Boogie Nights. Kyse on nuoren ohjaajan toisesta ohjaustyöstä. Siitä ensimmäisestä, nimeltään Hard Eight (1996), allekirjoittaneella ei ole mitään hajua. Joten eipä sitten ollut turhia ennakko-odotuksiakaan.

 

Boogie Nights - (c) 1997 New Line Cinema
© 1997 New Line Cinema

Eddie Adams (Mark Wahlberg) on turhautunut 17-vuotias. Koti on pikkukaupunkilainen, tylsä ja keskiluokkainen eikä tiskarin hommat losilaisessa yökerhossakaan innosta. Eddiellä on kuitenkin unelma. Joskus hän on oleva vielä suuri tähti. Tähän hänellä onkin luontaiset lahjat. Tiskaripojumme omistaa housujensa vetoketjun takana ehdottomasti suurimman kultakimpaleen Rio Granden millä puolen tahansa.

Eikä se määrä vaan myös laatu. Ja kun onni vielä potkaisee hänet suoraan pornoelokuvan johtavan auteurin, ohjaaja Jack Hornerin (Burt Reynolds) eteen, unelmat alkavat täyttyä.

Eddie siirtyy omasta perheestään Hornerin vetämään varsin kevyttä elämää viettävään irtoihmisten perheentapaiseen ja muuttuu Dirk Diggleriksi, pornoelokuvien supertähdeksi ja käveleväksi kuudestilaukevaksi, jolla on ruuti aina kuivaa ja patruunoita rullassa kuin Tex Willerillä. Ongelma on vain siinä, että sen, minkä pitäisi hevostella haarojen välissä nouseekin Eddien/Dirkin päähän – valkoisen jauheen siivittämänä. Sillä taas on suora vaikutus kovuus- ja kestokertoimeen. Onko sankarimme tarina lopussa?

 


Arkista aherrusta

Kaikille pikkupojille ja muille tirkistelijöille (en tunnusta mitään!) on syytä tehdä heti selväksi yksi asia. Boogie Nights on "siinä mielessä" varsin kesy. Kovempaa kamaa löytyy nykyään jokaperheenäidin saippuasarjoista, joten älä nyt vielä myy vanhoja saksalaisia klassikoitasi. Boogie Nightsin lapsilta kielletty –osasto on suurimmaksi osaksi joko leikattu tai rajattu kuvasta pois, välillä jopa elokuvan logiikan vastaisesti. Kyseessä on ilmeisen tietoinen seksin demystifiointi. Hyvä näin. Elokuvan ihmisille seksi on liiketoimintaa ja elantoa, josta ei sen kummemmin nautita. Kamera käy ja homma purkkiin.

Ytimeltään Boogie Nights on varsin perinteinen nopean nousun, uhon ja niiden seuraukset –tarina. Toisaalta se on myös kertomus pohjimmiltaan yksinäisistä ihmisistä, jotka epätoivoisesti rimpuilevat ollakseen jotain, kuuluakseen johonkin ja tullakseen vielä tunnustetuksi. Mutta kun kaikkea ei voi saada ja luontokin on heikko, niin kyse on lisäksi elokuva nöyryytyksestä. Eli tarina kertoo lopultakin jokaisesta meistä ja yli viidestä miljardista tavasta myydä itseään.

Ja kaiken tämän Boogie Nights hoitaa tyylikkäästi. Elokuva on tiukasti ohjattu ja rytmitetty, väliin loisteliain kamera-ajoin maustettu elokuva. Siis ihan oikea sellainen. Anderson ei alennu halpahintaiseen ja helppoon eksploitaation vaan kyse on uskottavilla elämäntarinoilla varustettujen henkilöhahmojen uskottava draama väliin hervottomilla tragikoomisilla ja ironisilla pilkahduksilla. Oleellinen osa Andersonin elokuvan viehätystä on myös sen detaljitarkka ja elävä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun losilaismiljöön ja amerikkalaisen elämänmenon toistaminen vuosikymmenen vaihteen muutoksineen.

 

Kliimaksi uupuu

Boogie Nights - (c) 1997 New Line CinemaToisen osan tyylikkyydestä muodostaa mainio näyttelijätyö. Mark Wahlberg kykenee ihan oikeasti ilmaisemaan Eddien/Dirkin muuttumisen untuvikosta liian nopeasti liian paljoa saavaksi itsetietoiseksi pornokukoksi, kuin myös tuomaan esiin päähenkilön nöyryytyksen ja hämmennyksen siitä, miten tässä näin kävikään. Sitä paitsi hän "laulaa" yhtä hyvin kuin silloin joskus. Burt Reynolds vetää pelkistetyn nautittavin vedoin Jack Hornerin roolin sisältä taiteellisen vision omaavasta mutta niin usein pornobisneksen ankarien lakien orjuuttamasta kaiken nähneestä alan lakonisesta ammattilaisesta. Julianne Moore on hellyttävä ja samalla säälittävä huumehöyryinen Horner-tuotannon vakiohöyläpenkki Amber Waves, Horner-perheen keinoemo, joka haluaa epätoivoisesti olla jonkun äiti. Ja tässä on vain muutama hahmo varsin hillittömästä, mutta silti uskottavasta henkilögalleriasta.

Mutta sitten. Juuri kun olet valmis lopputeksteihin ja pyyhit pop cornit sylistäsi, elokuva saakin uuden luonteen. Uskomattomien satumaisten ja satunnaisten – toki itsessään huvittavien (?)– käänteiden jälkeen elokuva alkaakin saada happy end –piirteitä. Kyse on niin jyrkästä kontrastista aikaisempaan tarinan vääjäämättömyyteen, että kyseessä täytyy olla tietoinen parodia. Täytyy!!! En voi sille mitään, että olin hyvin pettynyt. Elokuvan viimeinen puolituntia rikkoo perusteellisesti teoksen uskottavan kertomuksen kurinalaisen yhtenäisyyden ja vapaan pudotuksen. Mutta toisaalta, olisiko Boogie Nights ilman lopetustaan muuta kuin perinnäinen moraliteetti – mutta olisipahan ollut ainakin intensiivisen yhtenäisesti ja napakasti kerrottu sekä pirullisen hauska sellainen. Sitä paitsi herra Digglerin herra Jorma näyttäytyi ihan velttona. Harmi.

 


Erik Virta /


www.boogie-nights.com

elokuvan sivu Internet Movie Databasessa (us-versio)