The Ascent kotikatsomo

Neuvostoliiton panostuksesta toisessa maailmansodasta on tullut nykypäivänä klisee. Venäjällä tykitetään teattereihin elokuvia, jotka kertovat puna-armeijan urheudesta. Mutta jos menemme taaksepäin, niin jo neuvostoaikoina ”suuri isänmaallinen sota” taltioitiin filmille moneen kertaan. Jo vakiintuneeksi muodostunut mielipide hyvästä sotaelokuvasta on Elem Klimovin Tule ja katso, jonka sotakuvaus on yhäkin kaikkein realistisimpia. Haluan silti väittää, että Larisa Shepitkon Nousu on neuvostosotaelokuvista hienoin, jos ohjaajan toista elokuvaa Siivet ei lasketa.

Kahden neuvostoliittolaisen sotamiehen varusteiden etsintä päättyy lyhyeen, kun paikalla olevat saksalaiset löytävät heidät kolmen lapsen äidin asunnosta. Ollessaan vankeja heitä kidutetaan ja kuulustellaan. Yhden miehen moraali pettää ja hän liittyy saksalaisten puolelle. Muut hirtetään. Pettäjä ei kestä tätä ja yrittää tappaa itsensä, mutta ei onnistu siinä. Jäljelle jää vain hysteriaa.

Nousu näyttää ihmisen moraalin ja itsetunnon heikentymisen sotatilanteessa. Ei voida puhua suuresta isänmaallisesta sodasta, sillä idea sellaisesta tämän elokuvan kontekstissa olisi naurettava. Mustavalkokuvaus ja ikuisuuksia jatkuvat hanget tekevät lumesta hallitsevan ja miltei juoksuhiekkamaisen. Tämä sekoittuu kylän paskaisuuteen, joka iskee lumen valkeuteen ja kauneuteen.

Shepitkon kamera on kylmä ja miltei objektiivisen dokumentaarinen. Miehet eivät ole kauniita, vaan hauraita ja täriseviä. Kuvaus on miltei dokumentaarista. Silti se on harkittua ja Shepitko hallitsee kameran käytön kuvaajien Vladimir Chukhnovin ja Pavel Lebeshev tuella vaivattomasti. Hahmojen psykologinen tarpeet ja halut sekoittuvat miljööseen, joka on armoton. Se mitä hahmot tuntevat heidän kohtalostaan resonoi juuri kuvauksen takia, joka on anteeksiantamaton.

Samalla myös näyttelijöiden, kuten Boris Plotnikov, Vladimir Gostyukhin ja Anatoliy Solonitsyn ruumiillisuutta käytetään hyväksi. Heidän katseensa ja eleensä ovat fokuksessa lähikuvaintensiivisessä elokuvassa. Neuvostosotilaiden riutunutta olemusta kontrastoidaan suuriin saksalaismiehiin ja näemme pelkästään Plotnikovin katseesta kaiken, mitä hänen sisällään tapahtuu.

Kyseessä ei ole silti mistään itsesäälistä, jossa harmiteltaisiin neuvostomiesten kohtaloa pelkästään, vaan Nousu saavuttaa jonkin äärimmäisen tason, joka siirtyy miltei meditatiivisen puolelle. Hahmojen moraali tai moraalittomuus ei ole missään nimessä kaunista ja se tekeekin teoksesta niin hienon.

Shepitkon elokuva ei jumiudu itsesääliin tai patriotismiin, vaan se on universaali teos, jolla on jotain sanottavaa ihmisyyden perusluonteesta äärimmäisessä tilanteessa. Onkin harmillista, että näin hieno elokuva on julkaistu vain dvd:llä? Noususta on tehty vuoden 2018 Venetsian elokuvafestivaalilla nähty hieno restauraatio, joka tuo elokuvan ”kauneuden” esiin. Siitä olisi saanut hienon blu-ray-julkaisun. Nyt sotaelokuvakaanonin kovinta kärkeä voi katsoa vain dvd:ltä.