Sunshine kotikatsomo

Danny Boylen ohjaamassa Sunshinessa pelastetaan maapalloa luonnonkatastrofilta: auringon kuolemalta. Avaruusalus Icarus II matkaa sytyttämään tähden uuteen loistoonsa lastinaan ydinpommi ja joukko tiedemiehiä ja astronautteja. Boylen luottokäsikirjoittajan Alex Garlandin kynäilemä tieteiselokuva perustuu ihmisten vuorovaikutukseen ja psyyken rajoihin suljetussa paikassa ja stressaavassa tilanteessa.

Kantavaksi teemaksi nousee valon ja pimeyden vastakkainasettelu. Valo esitetään paitsi elämää ylläpitäväksi myös tappavaksi voimaksi, sillä lähituntumassa säteily ei ole ihmiselle hyväksi. Mitä suuremmaksi aurinko aluksen ikkunassa kasvaa, sitä synkemmäksi sen voima muuttuu. Valosta tulee tappava elementti ja varjoista pelastus. Mieli ei sopeudu arvojen kääntymiseen päälaelleen, vaan auringon kirkastuessa ihmisten pimeät puolet jylläävät.

Tieteiselokuvissa on riittävästi kohkattu yliluonnollisen kanssa ja piristävästi Sunshine pyrkii rajankäyntiin tieteen mahdollisuuksien ja ihmisen mielen kestävyyden välillä. Tosin lupaava idea romuttuu, sillä pinnalliset henkilöhahmot ja heikko käsikirjoitus eivät kanna tarinaa alkutekstejä pidemmälle. Katsojalle eivät selity henkilöiden väliset jännitteet, motiivit tai käytös. Testosteronisesta repostelusta puuttuu syvyys ja tilannetta pahentaa perin juurin konservatiiviset näkemykset rodusta ja sukupuolisuudesta. Esimerkiksi naiset alistetaan perusteetta vain emotionaalisiin ja äidillisiin rooleihin.

Vaihtelua tieteiselokuvien paatoksellisuuteen Sunshine hakee itseironisella asenteella. Miehistön jäsenet vitsailevat genren perinteistä, mutta tämäkin pilkka osuu loppujen lopuksi omaan nilkkaan. Toistuvat kaavamaiset ratkaisut alkavat tahattomasti parodioida vakavaksi tarkoitettuja juonen käänteitä.

Sen enempää paljastamatta voisi todeta, että viimeistään loppukohtaus asettaa tarinan liian räikeään valokeilaan. Lupaavasti dvd:n yhteydessä markkinoitu vaihtoehtoinen loppukin osoittautuu vakavaksi pettymykseksi vaihtoehtoisuuden tai edes vaihtelun kannalta. Muutenkaan levyn ekstra-osuudet eivät tajuntaa räjäytä, vaikkakin suomenkielisen tekstityksen mahdollisuus yllättää positiivisesti.

Moniin genreihin näppinsä sotkeneen Boylen uralta löytyy useita onnistumisia, kuten takavuosien Trainspotting, mutta myös epäonnistumisia, joihin tämänkertainen tuotos lukeutuu. Lupaavaa lähtökohtaa valon ja ihmismielen sortumisen yhteyksistä ei hyödynnetä, vaan tarina sortuu kuluneiden ajatusten kierrätykseen. Sen sijaan, että teos seisoisi omilla jaloillaan, se päätyy olemaan tylsä yhdistelmä Event Horizonia ja Armageddonia.