Gone - pelon lakeuksilla kotikatsomo

Brittiläisen Ringan Ledwidgen debyyttiohjaus Gone – pelon lakeuksilla on psykologinen trilleri, joka kertoo matkailun maailmankuvaa avartavasta vaikutuksesta Australian takamailla.

Nuori britti Alex (Shaun Evans) matkaa Australiaan, jossa hänen tyttöystävänsä Sophie (Amelia Warner) odottelee siippaansa tien päälle. Alex törmää ensimmäisenä iltana amerikkalaiseen Tayloriin (Scott Mechlowich), ja kolmikko päättää jatkaa matkaa yhdessä halki kenguruiden kansoittamien hiekka-aavikoiden. Alex kuitenkin hoksaa varsin pian, että uudella tuttavuudella on mielessä jotain muutakin kuin mukava yhdessäolo. Stereotyyppisen naiselliseen tapaan Sophie ei näe Alexin varoitteluista huolimatta metsää puilta ennen kuin on liian myöhäistä.

Gonen alku on laimeahkoa, uusviattomalla kitarapopilla vesitettyä Erasmus-vaihtarinuorten leirimeininkiä, josta ei haukottelun lomassa oikein saa otetta. Vitosvaihde isketään silmään puolessavälissä, jolloin uusiksi menevät niin henkilökemia kuin näkökulmakin. Muutos on niin hämmästyttävä, että alku ja loppu tuntuvat olevan sekä sisällöllisesti että tyylillisesti peräisin eri elokuvista. Jälkimmäinen on parhaimmillaan psykologisesti piinaavaa ja hikistä jännityksen kehittelyä, jolla Gone lunastaa tittelinsä trillerinä.

Harmillista on se, että alkupuolella parikymppisten travellereiden chillailua seuratessa kuluu hukkaan puolisen tuntia arvokasta aikaa, jolloin katsojan olisi voinut nivoa henkilöhahmoihin tiukemmin kiinni. Pää- ja sivuhenkilöiden rajat jäävät epäselviksi, eikä lopussa oikein tiedä, kenen tarinasta on kyse. Sophien naiivilla tilannesokeudella pelataan sen verran pitkään, että se rappeuttaa sekä hahmon älykkyyttä että vastapuolen manipuloinnin uskottavuutta.

Gonen tyylillinen takinkääntö ratkaisevalla hetkellä toimii, koska kuvasto kehittyy värittömästä road moviesta kohti inhorealistista, hiekan ja veren sotkemaa väkivaltaa. Yhtenäisyyden puutteesta voi kaiketi syyttää esikoisohjaajan epävarmuutta, koska elokuva on kuvattu kronologisessa järjestyksessä. Ohjaajan on toki tarpeellista kehittyä, mutta Gonessa se on harmillisesti sisällytetty suoraan käsikirjoitukseen.