Klassikosta karikkoon

Brian De Palman Stephen King -filmatisointi Carrie (1976) on kiistämättä ehkäpä yksi loistavimmista kauhuelokuvista. Se on loppumetreilleen saakka kiinteäksi kokonaisuudeksi höylätty mestariteos, joka toimi aikanaan esikuvana kokonaiselle leegiolle halpahintaisia paranormaaleista ilmiöistä voimansa ammentaneille copyright-oikeuksia koetelleille plagiaateille. Carrien nimiroolissa olevan reppanatytön telekineettiset voimat vapautuvat ensimmäisten kuukautisten myötä ja joukko asialla julmasti leikkineitä kiusahenkiteinejä saa maksaa elokuvan kalliin hinnan kepostelustaan. Elokuvan lopussa Carrien haudasta nouseva käsi näytti valitettavaa tietä kauhutarinoiden sarjatehtailulle.

Carrien ainoa heikkous (se lopussa haudasta nouseva käsi) jätti takaportin tarinan jatkamiselle, jolle kukaan täysjärkinen ohjaaja on osannut olla antamatta pikkusormeaan. Ehkäpä juuri sen vuoksi Katt-never-heard-Shean yritys haastaa alkuperäinen tuntuu jo ajatuksena elävältä haudatulta ja huvittavalta. Eikä Carrie 2: Raivon pikainen pikakelauskatsonta korjaa käsitystä. Kaksikymmentä vuotta ykkösen tapahtumia myöhempään sijoittuva tarina plagioi kaiken mahdollisen ykkösessä nähdyn. Taideteoksen sijasta lopputuloksena on todella surkea räpellys, minkä parasta antia ovat muutamat loppuun sijoitetut verimässäilyefektit.

Carrie 2: Raivo on luokiteltava tusinakauhuksi, jonka mielellään jättäisi näkemättä. Se ratsastaa täysin häpeilemättä Brian De Palman Carrien suosion jälkimainingeilla. Henkisesti heiveröisen tyttörassukan korvaaminen mustiin pukeutuvalla ankstisella nuorella ei pahemmin osoita ohjaajalta sen syvällisempää ajattelua. Pikemminkin päinvastoin: kauhuelokuvat nyt kun nykyään ovat täynnä näitä "mustahilkka-klooneja". Katt Shean karikosta karikkoon etenevä surffailu klassikkolaudalla onkin pahasti henkisesti jälkeenjäänyt Brian De Palman virittelyn rinnalla.